Tekijä: Riku Eskelinen

Näin potilastietoja ei pidä käsitellä

Posted onLeave a comment

In­hi­mil­li­sen ereh­dyk­sen ta­kia kym­me­nen ke­ra­va­lai­sen po­ti­las­tie­dot pää­tyi­vät tie­do­tus­vä­li­neil­le. En sal­li­si tuol­lai­sen ole­van mah­dol­lis­ta edes va­hin­gos­sa. Ku­van val­ko­tak­ki ei lii­ty käm­miin.
Kuva: World Bank Photo Col­lec­tion: DK-RU003 World Bank. c bnd 2.0. Ku­vaa on pa­ran­nel­tu.

Iltalehti.fi uutisoi tänään Keravan terveyskeskuksen lähettäneen vahingossa kymmenen ihmisen potilastietoja tiedotusvälineille:

Terveydenhuollon johtajan Minna Heleniuksen mukaan kyse oli inhimillisestä erehdyksestä. Sähköpostin osoitekenttään oli tullut vääriä jakeluryhmiä.

— Potilastiedot
käsitellään potilastietojärjestelmässä. Sähköpostilla potilastietoja ei
yleensä lähetetä, mutta tässä tilanteessa mukana on toinen hoitava
yksikkö, joka ei käytä samaa potilastietojärjestelmää.

Ensimmäinen ajatukseni oli ”Miten tämä edes on mahdollista?!”. Lähdetäänpä siis käymään tapahtumankulkua siten kuin minä, näiden tietojen valossa, arvelen asian tapahtuneen1.

  1. Lääkärillä2 on potilastietoja, jotka pitäisi lähettää hoitopaikkaan B.
  2. Lääkäri toteaa, ettei B:ssä ole käytössä samaa järjestelmää, ja päätyy maalaisjärjellään keksimäänsä ensimmäiseen ratkaisuun: tietojen lähettämiseen sähköpostitse.
  3. Lääkäri lataa potilastietojärjestelmästä potilastiedot työasemalleen.
  4. Lääkäri kirjoittaa sähköpostin, johon laittaa liitteeksi lataamansa potilastiedot.
  5. Lääkäri kirjoittaa sähköpostiosoitekenttään ensimmäisen kirjaimen osoitteesta kohde@hoitopaikka.example, mutta virhepainalluksen seurauksena sähköpostiohjelma valitseekin tarjoamistaan täydennysvaihtoehdoista osoitteen kaikki-tiedotusvalineet@lists.kerava.fi . Hän klikkaa Lähetä-painiketta ennen kuin tajuaa virhettään.
  6. Viesti lähtee, ja uutistoimituksissa hihitellään.
  7. ”Voi vittu”, huokaa lääkäri.

Mikä sitten meni pieleen? Rehellisesti sanottuna aivan kaikki.

Potilastietoihin ja sähköpostiin pääsee samalta tietokoneelta. On ymmärrettävää, että yksinkertaisuuden vuoksi kaikilla työasemilla on asennettuna samat ohjelmistot. Kuitenkin tällainen konfiguraatio helpottaa monenlaisten ”inhimillisten virheiden” tekemistä – tietoturvaongelmista puhumattakaan. Pitäisinkin järkevimpänä pitää työasemat, joilla arkaluonteisia tietoja käsitellään, mahdollisimman lukittuina, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että lääkärillä olisi kaksi tietokonetta työpöydällään.

Lääkäri ylipäätään ajatteli lähettää potilastietoja sähköpostitse. IT-alan ammattilaiset tietävät hyvin, että sähköposti viestikanavana on varsin turvaton: viestejä pystyy yleensä lukemaan lähettäjän ja vastaanottajan lisäksi myös jokainen ”kaapelin välissä” oleva. Keravan kaupungin tietohallinnon tulisikin teknisten rajoitteiden ja ennen kaikkea koulutusten kautta tehdä henkilöstölle selväksi, että sähköposti on yleensä huono idea salassapidettävien tietojen lähettämiseksi.

Potilastietoja ei ollut (oletettavasti) salattu mitenkään. Kuka tahansa näistä vääristä vastaanottajista siis pystyy lukemaan lähetettyjen tiedostojen sisällön. Pitäisi olla itsestäänselvää, että siirrettiinpä potilastietoja miten tahansa – vaikka fyysisestikin – tulee niiden olla aina vahvasti salattuja. Täydellisessä maailmassa potilastietojärjestelmissä vietävien tietojen salaus on vakiotoiminto, mutta tarjoamalla sairaanhoitohenkilökunnalle tarpeeksi koulutusta ja kunnolliset työvälineet salaamiseen päästään jo pitkälle.

Huomaamattomalla toimintavirheellä on mahdollista lähettää sähköpostia huomattavan väärään osoitteeseen. En ole varma, miten lääkäri onnistui lähettämään viestin näinkin väärin – Iltalehden uutinen puhuu nimenomaan monikossa tiedotusvälineistä, joten oletettavasti viesti on lähtenyt useaankin paikkaan. Mieleen tulee lähinnä jokin valmis postituslista, joka jakelee kaupungin mediatiedotteet pitkin-poikin. Jos asia on näin, on selvää, että listan oikeuksissa on pahasti korjattavaa.

* * *

Kokonaisuutena puhutaan tilanteesta, jota ei olisi koskaan pitänyt päästä tapahtumaan. Vaikka tämä lääkäri tekikin kämmin, josta hän saa kuulla noin seuraavat tuhat vuotta3, pitäisin pääsyyllisenä Keravan kaupungin tietohallintoa ja sen selvästi puutteellisia käytäntöjä. Tällainen vahinko laittaa miettimään, miten leväperäisesti Kerava – ja mahdollisesti muutkin Suomen kunnat – potilastietojaan käsittelevät.

—
1) Puhtaasti spekulatiivinen tapahtumainkulku, en ole saanut Iltalehden uutista kummempaa informaatiota asiasta.
2) Käytän läpi tämän kirjoituksen viestin lähettäneestä henkilöstä nimitystä lääkäri. En ole varma, minkätittelinen henkilö asialla oli, mutta mielikuvissani kyseessä oli nimenomaan lääkäri.
3) Joo. Tuhat vuotta – kirjaimellisesti.

Käytännön esimerkki datan omistamisen tärkeydestä

Posted onLeave a comment

Ama­zon vei nor­ja­lai­sel­ta e-kir­jo­jen lu­ki­jal­ta kir­jat lu­ku­lait­tees­ta ja sul­ki tä­män ti­lin4 ve­do­ten eh­to­jen­sa rik­ko­mi­seen. Di­gi­maa­il­mas­sa, mis­sä asi­at vain li­sen­soi­daan käyt­tööm­me, tä­mä on va­ka­va ja huo­mion­ar­voi­nen on­gel­ma.

Kuva: alienratt: Kindle. c bnd 2.0

Tätä kirjoi­tusta on päivi­tetty sen alku­peräisen jul­kaisun jälkeen. Lisä­tiedot artik­kelin lopussa.

Amerik­ka­laisella verkko­kauppa­jätti Amazonilla on käsissään pienehkö PR-kriisi sen iso­britan­nia­laisen haaran suljettua yllät­täen norjalais­käyttäjän?1 e-kirja­tilin ja tyhjen­nettyä hänen Kindle-luku­laitteensa4. Asiasta kertoi IT-asian­tuntija2 Martin Bekkelund blogissaan:

A couple of days a go, my friend Linn sent me an e-mail, being very frustrated: Amazon just closed her account and wiped her Kindle. Without notice. Without explanation. This is DRM at it’s worst.

Linn travels a lot and therefore has, or should I say had, a lot of books on her Kindle, purchased from Amazon. Suddenly, her Kindle was wiped and her account was closed.

Linn otti luonnollisestikin yhteyttä Amazonin tukeen, joka puolestaan kertoi, että yllättävä tilin poistaminen
ja laitteen tyhjentäminen4 oli täysin tarkoituksellista, sillä Amazonin näkemyksen mukaan Linnin käyttäjätunnus liittyi toiseen käyttäjätiliin, jota puolestaan oli käytetty palvelun käyttöehtojen vastaisesti.

Linn ei kuitenkaan ollut tietoinen mistään toisesta tilistä – olihan hän käyttänyt lukulaitteellaan vain yhtä ainoaa tiliään – ja hän ilmaisikin hämmästyksensä Amazonille. Tämä ei kuitenkaan sen päätä saanut kääntymään, vaan Linnille todettiin sähköpostinvaihdon lopuksi vain tylysti:

We regret that we have not been able to address your concerns to your
satisfaction. Unfortunately, we will not be able to offer any
additional insight or action on these matters.

We wish you luck in locating a retailer better able to meet your
needs and will not be able to offer any additional insight or action on
these matters.

Linnin tapaus on kirjoitushetkellä saanut jonkin verran huomiota Twitterissä ja muualla verkossa, joten on luultavaa, että jossain vaiheessa Amazon ”uudelleentarkastaa tilanteen” ja palauttaa Linnin tunnuksen ja e-kirjat. Hänen siis ei missään tapauksessa tarvitse enää olla huolissaan lukulaitteensa tyhjyydestä, sen verran osaamista Amazonin damage-control -ryhmästä varmasti löytyy.

Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut: Tämä tositarina on jälleen opetus siitä, että data pitää todella omistaa3 – vain DRM-suojatut ja käyttöoikeuslisensoidut e-kirjat voivat kadota tuhkana tuuleen esimerkiksi tällaisen vahinkolaukauksen seurauksena. Laitteet, joiden sisältö on muiden kuin niiden käyttäjän hallittavissa, ovatkin kuin pilvitallennuspalveluja: datan säilymistä (ja yksityisyyttä) ei voida varmistaa. Pilvipalveluiden vaaroista kirjoitin muuten kesäkuussa 2011.

Kuluttajien tulisikin vaatia digitaalisilta lukulaitteiltaan ja -sovelluksiltaan samoja ominaisuuksia kuin fyysiseltä kirjaltakin: ei sitäkään voi kirjan painaja tulla jälkikäteen ottamaan takaisin siksi, että he eivät jostain syystä pidä lukijasta. Avainsana tässä on nimenomaan omistajuus. Jos e-kirjaa lukeakseen pitää hyväksyä se, että ”tämä on vain palvelu, ei tuote”, ollaan väärillä jäljillä.

Valitettavasti e-kirjakonsepti on niin nopeasti kehittynyt, etteivät kuluttajat ole ehtineet ihastukseltaan penätä oikeuksiaan ja kunnollisia tuotteita. Mutta kuten kaikessa, alkuihastus laantuu. Toivottavasti sitten DRM-riistomalli korvautuu loppukäyttäjän kannalta paremmalla vaihtoehdolla, kuten esimerkiksi musiikkikaupassa on jo käynyt.

Lyhyesti tarinassa siis on kaksi opetusta. Ensinnäkin, ei kannata riistää asiakastaan, koska se tietää lunta tupaan. Toisekseen, kaikki se digitaalinen sisältö, mikä sinulle – tarkoitan tässä siis loppukäyttäjiä – on vain sopimuksin lisensoitu, saattaa päivänä eräänä haihtua jälkiä jättämättä.

Päivitys 23.10. klo 20:15: Computerworlduk:n blogissaan Simon
Phipps tarjoaa lisävalaistusta asiaan. Linnin laitetta ei suinkaan tyhjennetty, mutta tilin sulkemisen takia hän ei voinut ladata kirjoja uuteen, rikkinäisen korvaavaan, lukulaitteeseensa.

Blogin mukaan Linnin käyttäjätili on sittemmin palautettu. Joka tapauksessa pidän kiinni huomioistani ja johtopäätöksistäni, sillä onnellisesta lopusta huolimatta ongelmat ovat todellisia.
—
1) Oletan lähteenä olevan blogin kielen perusteella, että kyseessä on norjalainen henkilö. Voin toki olla väärässäkin.
2) Tittelin valitsin tähän ihan arvalla, sillä norja ei ole vahvinta osaamisaluettani. Lisätietoja miehestä voi lukea hänen omalta kuvaussivultaan.
3) Tässä ja muuallakin kirjoituksessa tarkoitan omistajuudella sitä, että tiedosto (/vast.) on omassa vapaassa hallinnassasi ja käytössäsi, eikä kukaan voi sitä sinulta ottaa pois. Ehkä joku hallinnointi tai vastaava olisi kuvannut asiaa vielä paremmin.
4) Kirjoitusta alunperin kirjoittaessani Internet oli sitä mieltä, että lukulaite olisi tyhjennetty. Loppujen lopuksi näin ei ollut. Kts. päivitys yläpuolella.

Yle-verolle ”hyötykäyttöä”

Posted onLeave a comment

Vuo­den alus­ta al­kaen Yleis­ra­di­ol­le al­kaa vir­ra­ta ra­haa Yle-ve­ron kaut­ta. Il­mei­ses­ti pu­hu­taan niin isois­ta ra­hois­ta, et­tä Ylel­le te­kee tiuk­kaa saa­da ne ka­do­tet­tua jo­hon­kin, kun on vält­tä­mä­tön­tä os­taa mil­joo­nia mak­sa­va, huo­nos­ti me­nes­ty­nyt, tans­si­oh­jel­ma kan­san kat­sot­ta­vak­si.

Kuva: Matti Mattila: Monitoring room. CC BY 2.0

Vaikka TV-maksun haukkumaani Yle-veroon vaihtumiseen on vielä muutama kuukausi aikaa, on Ylellä jo lähtenyt mopo keulimaan: Rahaa on tulossa ovista ja ikkunoista, ja johonkin kankkulan kaivoonhan se kaikki on heitettävä, jotta on perusteita kinuta lisää. Tällä kertaa rahoja hassataan isoon formaattiin perustuvaan tanssiohjelmaan. Ilta-Sanomat kertoi asiasta tänään:

Yleisradio ottaa ison riskin ostettuaan Pakko tanssia -formaatin, joka
alkaa Suomessa keväällä. Ohjelman hinta on miljoonatasoa. [–] Brittiläiseen Got to Dance -formaattiin perustuva tanssiohjelma on yksi Yleisradion historian suurimmista viihdepuolen tv-satsauksista.

Uutisesta paistaa noin 40 000 kilometrin1 päähän se, että vuoden päästä Ylen asiakkailla ei ole enää mahdollisuutta äänestää jaloillaan jättämällä TV-maksu maksamatta, sillä Yle-vero on pakko maksaa. Eihän tämä nyt ihan reilulta tunnu.


No minkä takia Yleisradion sitten tällainen miljoonia maksava ohjelma on otettava pyöritykseen? Ilta-Sanomien uutisessa Yleisradion fiktiopäällikkö Olli Tola perustelee valintaa näin:

Tällaiset
talenttikilpailut ovat edelleen maailmanlaajuisesti kaikkein
suosituimpia ohjelmia. Yhtiön johto tuli siihen tulokseen, että
pärjätäkseen viihteen alueella Ylen on mentävä mukaan kansainväliseen
formaattikilpailuun, ja tarvitsemme siihen samoja aseita kuin
kilpailijoillammekin on.

Tuota… mitkä kilpailijat? Keiden kanssa Yleisradio kilpailee? Kaupallisten mediayhtiöiden ja TV-kanavien? Ei Yleisradio ole mikään voittoa tavoitteleva monikansallinen mediakonserni, vaan Suomen valtion omistuksessa oleva ”julkista palvelua harjoittava”2 yhtiö.

Yhtiön tehtäviin kuuluu kylläkin ”tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”, muttei kaupallisten kanavien kanssa mahdollisimman monen 13-tusinassa-jee-me-tanssitaan -ohjelman painaminen eetteriin kustannuksista välittämättä.

Eikä Ylen tulevan tanssiohjelma alkujaan brittiläinen ohjelmaformaatti mitenkään erityisen menestyksekkäästi ole maailmalla pyörinyt: se on Wikipedian mukaan pyörinyt lisäksi Yhdysvalloissa, Puolassa ja Australiassa. Puolassa siitä on tehty kaksi kautta, USA:ssa sarja peruttiin kuukausi aloituksen jälkeen, ja Australian versio ei koskaan edes päässyt alkamaan.

Vertailun vuoksi Tanssii tähtien kanssa -sarjan Dancing with the Stars -konsepti on myyty Suomen ja isäntämaa Ison-Britannian lisäksi Alankomaihin, Albaniaan, Argentiinaan, Australiaan, Belgiaan, Bosniaan ja Hertsegovinaan, Brasiliaan, Bulgariaan, Chileen, Espanjaan, Etelä-Afrikkaan, Etelä-Koreaan, Indonesiaan, Intiaan, Israeliin, Italiaan, Itävaltaan, Japaniin, Kiinaan, Kreikkaan, Kroatiaan, Latviaan, Norjaan, Pakistaniin, Peruun, Puolaan, Ranskaan, Romaniaan, Ruotsiin, Saksaan, Slovakiaan, Sloveniaan, Tanskaan, Tšekkiin, Turkkiin, Unkariin, Uuteen-Seelantiin, Venäjälle, Vietnamiin, Viroon ja Yhdysvaltoihin (Wikipedia).

Ja jos ihan totta puhutaan, en pidä kovinkaan realistisena, että Yle saisi ohjelmallaan kummoisia katsojalukuja aikaiseksi. Tanssiohjelmia Suomessa kuitenkin nykyään pyörii joka kanavalla, ja uuden ohjelman ujuttaminen katseluvälineiden ruuduille on kovin hankalaa. Mielenkiintoista olisikin vaikka ensimmäisen tuotantokauden jälkeen tietää, paljonko yksi jakso tuli maksamaan per katsoja ja per veronmaksaja.

Minkä ihmeen takia Yleisradio tällaiseen rahojenhassaukseen haluaa sitten lähteä? En tiedä. Ja koska en tiedä, esitän villin veikkauksen: rahoituksenkalastelun helpottamisen. Jos alkaa näyttää siltä, että Ylellä on vaikeuksia saada verotulonsa johonkin ängettyä, on veron vuosittainen ylöspäin korjaaminen vaikeammin perusteltavissa. Ja lisää rahaahan on saatava, oli se kuinka itsetarkoituksellista ja härskiä tahansa.

Eihän Yle-vero ajatuksena huono ole, mutta jo ennen veron voimaantuloa on selvää, miten kainostelematta Yleisradio aikoo käyttää uutta mahdollisuuttaan hyväkseen ja kupata veronmaksajalta vuosi vuodelta enemmän rahaa. Vastineeksi saamme jatkossakin nauttia Ylen laadukkaista ohjelmista, ja monien miljoonien TV-show’ista, joita kukaan ei katso.
—
1) 40 000 kilometriä on noin suunnilleen matka maapallon ympäri.
2) Kts. Laki Yleisradio Oy:stä 22.12.1993/1380.

WLAN-ylläpitäjä sittenkin vastuussa waretuksesta?

Posted on1 Comment

Ho­vi­oi­keu­den mie­les­tä ei ole mah­dol­lis­ta, et­tä jo­ku wa­ret­tai­si toi­sen avoi­mes­sa WLAN:is­sa liit­ty­män­omis­ta­jan etu­ni­meä muis­tut­ta­val­la ni­mi­mer­kil­lä. Täs­tä hy­väs­tä kuo­pio­lais­mies tuo­mit­tiin mak­sa­maan yli 10 000 €.

Kuva: Squallwc: Wifi Router. CC By-NC-ND 2.0

Kirjoitin toukokuussa käräjäoikeuden päätöksestä, jossa todettiin, ettei WLAN-verkon ylläpitäjä ole vastuussa verkon käyttäjän waretuksesta. Nyt hovioikeus on vastaavanlaisessa tapauksessa päätynyt päinvastaiseen. Tietoviikko uutisoi tänään aiheesta.

Kuopiolaismies tuomittiin maksamaan tekijänoikeushyvityksiä, oikeudenkäynti- ynnä muita kuluja kaikkiaan yli 10 000 euroa, sillä oikeus ei pitänyt uskottavana, että joku voisi jakaa DC++-verkossa musiikkia käyttäen miehen salaamatonta WLAN-yhteyttään ja hänen etunimeään muistuttavaa nimimerkkiä.

Vaikkakaan minulla ei ole asiasta ensi käden tietoa, vaan perustan kirjoitukseni Tietoviikon uutiseen, pidän kummallisena sitä, että miehen kertomusta ei pidetty uskottavana:

Itä-Suomen hovioikeus katsoi, että tuomitun kertomus lähiverkon
hyväksikäytöstä on hypoteettinen tapahtumainkulku, jonka tueksi ei ollut
esitetty mitään konkreettista näyttöä. Tämän lisäksi oikeus kiinnitti
erityistä huomiota sen epätodennäköisyyteen, että joku muu käyttäisi toisen
nettiyhteyttä nimimerkillä, joka olisi juuri hänen luvattomasti käyttämänsä
nettiliittymän haltijan etunimeen sopiva.

Käsittääkseni länsimaiseen oikeuskulttuuriin kuuluu syyttömyysolettama, ja tällainen ”sun pitää todistaa se” -logiikka ei siihen oikein istu. Hieman uskomattomaltahan miehen kertomus vaikuttaa, muttei mitenkään mahdottomalta.

Ensinnäkin suojaamattoman WLAN-yhteyden käyttö on helppoa ja laillista. Siksi en pitäisi mitenkään eriskummallisena, että joku haluaisi warettamisensa tehdä naapurin verkkoa lainaamalla – onhan kiinnijääminen huomattavasti epätodennäköisempää.

Oikeus ei myöskään pitänyt mitenkään todennäköisenä, että joku voisi valita sattumalta miehen etunimeä muistuttavan nimimerkin. Itse pidän tuollaista yhteensattumaa jopa melko todennäköisenä – riippuen tosin miehen etunimestä ja etunimen ja nimimerkin poikkeavuuden määrästä. Neljän-viiden kirjaimen etunimestä muutaman kirjaimen vaihtamalla kun saadaan melko monta erilaista nimimerkkiä, joihin osua. Ja onhan toki mahdollista, että tämä todellinen warettaja olisi tarkoituksella käyttänyt miehen nimen kaltaista nimimerkkiä peitelläkseen omia jälkiään ja/tai lavastaakseen miehen syylliseksi.

Uskonko sitten itse miehen olevan warettaja? Näillä tiedoilla se vaikuttaa kyllä varsin todennäköiseltä, mutten kyllä lähtisi mätkäisemään miestä kymppitonnin laskulla, varsinkin kun vaikuttaa siltä, että miestä ilmeisestikin pidetään syyllisenä ainoastaan sen takia että:

  1. Hänen liittymälleen oli assosioitu IP, jota kautta jaettuihin tiedostoihin pääsi käsiksi, ja että
  2. DC++-käyttäjällä oli miehen etunimeä muistuttava nimimerkki.

Eri asia olisi, jos esimerkiksi miehen koneelta olisi näitä jaossa olevia tiedostoja löytynyt. Nyt tarina ei kerro, että näin olisi ollut, joten lienee turvallista olettaa, että mitään tuontasoista todistusaineistoa ei yksinkertaisesti ole.

On ehkä jollain sairaalla tavalla huvittavaakin, miten kerta toisensa jälkeen tekijänoikeusmafia toimii naruistavetelijän roolissa, ja oikeusistuimet toimittavat käytännössä kumileimasimen virkaa. Sen sijaan tätä kuopiolaismiestä kymmenen tuhannen euron velat – kasvavine korkoineen – tuskin naurattavat.

Saako tästä edes puhua?

Posted onLeave a comment

Joi­ta­kin mus­li­me­ja vi­has­tut­ta­nut trai­le­ri In­no­cence of Mus­lims -vi­de­os­ta on ke­rän­nyt lä­hes 4 mil­joo­naa kat­se­lu­ker­taa ja ka­sa­päin dis­like-ää­niä. Va­li­tet­ta­vas­ti reak­tiot ei­vät ole jää­neet You­tuben peuk­ku­jen pai­ne­luun.
Kuva: Kuvakaappaus elokuvan Youtube-trailerista.

Jo jonkin aikaa arabimaissa on pidetty kovaa äläkkää Innocence of Muslims -elokuvasta, jonka Youtubessa jaellussa trailerissa pilkataan islamin profeetta Muhammadia niin, että joku voisi vetää herneen nenäänsä. Ja vähän enemmänkin – tähän mennessä kahakoissa on saanut surmansa 39, ja loukkaantuneitakin on yli 400 (Wikipedian mukaan).

Ajattelin antaa alkukuohahduksen laantua, ennen kuin lähden asiaa käsittelemään, sillä muuten tulee helposti provosoiduttua ja provosoitua. Kun nyt pöly alkaa vähitellen laskeutua, on asiaa helpompi ja turvallisempikin käsitellä sananvapauden näkökulmasta.

On ihan ymmärrettävää, että ihminen loukkaantuu ja suuttuu, kun jotain hänen pyhänä pitämäänsä ruvetaan pilkkaamaan. On kuitenkin käsittämätöntä, minkälaiset mittasuhteet tällainen amatööritasoinen video on saanut. Kun ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, on jollakulla varmasti lähtenyt mopo käsistä: väkivalta ja vihanpito tiettyjä kansalaisia tai kokonaisia valtioita kohtaan ei ole ensinnäkään missään suhteessa aiheutettuun mielipahaan nähden, olkoonkin että Muhammed on muslimeille nk. ”iso juttu”. Toisekseen tällainen ”länsimaat on perseestä, koska Muhammedia pilkkaava video” -ajattelu on epäloogista, onhan taustalla salanimellä esiintyvä yksittäinen ohjaaja.

En sano, etteikö muslimeilla olisi täysi oikeus pahoittaa mielensä – kuten sanottu, suuttuminen on aivan hyväksyttävä reaktio. Sen sijaan se tapa, millä jotkut tätä ärtymystään purkavat, ei ole hyväksyttävää. Oikea tapa olisi vaikkapa kirjoitella kitkeriä blogipostauksia, tai painaa dislike-painiketta Youtube-videolle.

Jotkut vaativat myös länsimailta, käytännössä siis Yhdysvalloilta, anteeksipyyntöä videon aiheuttamasta mielipahasta. Tällaisissakin vaatimuksissa ollaan väärillä jäljillä: video ei varmasti1 edusta minkään maan virallista diplomaattista linjaa. On niinikään kohtuutonta vaatia videota poistettavaksi, koska siitä voi joku pahoittaa mielensä.

Sananvapaus on paitsi vapautta ilmaista sellaisia asioita, joista kaikki ovat samaa mieltä, myös vapautta ilmaista asioita, jotka aiheuttavat yksille nauru-, toisille itku- ja kolmansille raivokohtauksia. Jari Tervo kirjoitti osuvasti Ylen uutisblogissa:

Demokraattisisissa yhteiskunnissa vallitsee sananvapaus ja itsensä munaaminen on täysin sallittua.

Historia tuppaa toistamaan itseään, eikä tämäkään insidentti ollut ensimmäinen laatuaan: esimerkiksi Jyllands-Postenin Muhammad-pilapiirroskohu on varmasti monilla vielä hyvin muistissa. Valitettavasti on myös niin, että tällekin kohulle saadaan ennen pitkää seuraaja. Sitten taas sattuu ja tapahtuu, yleensä enemmän ensimmäistä.

Syynä valitettaviin tapahtumiin voidaan nähdä vaikkapa arabi- ja länsimaiden erot ajattelun- ja ilmaisunvapaudessa: siinä missä me suomalaiset voimme julistaa ajatuksiamme lähes vapaasti, ei monissa arabimaissa moisia etuoikeuksia ole. Siksi rajatun ajattelun maassa asuvan voi olla vaikea ymmärtää, että länsimaissa kuka tahansa saa tehdä itsestään pellen halutessaan ilman valtion tukea.

Vaikka kehitystä on tapahtunut, on vielä paljon tehtävää sen eteen, että kaikkialla maailmassa yksilöllä olisi edes välttävä oikeus puhua suunsa puhtaaksi aatteistaan tai mielikuvituksensa likaisuudesta huolimatta. Uskoisin tällaisen edistyksen olevan kaikki, mitä levottomuuksien välttämiseen tarvittaisiin.

Vaikka monilla Keski-Idän mailla onkin vielä paljon matkaa sananvapauteen, ei meillä länsimaissakaan aina oikeaan suuntaan mennä. Esimerkiksi Ranskassa mielen osoittaminen Innocence of Muslims -videota vastaan on kielletty (Iltalehti). Juuri ajatuksien tukahduttaminen johtaa erilaisiin ääri-ilmiöihin, joten rauhalliseen mielensä osoittamiseen pitäisi päinvastoin kannustaa.

Kaikesta huolimatta jaksan uskoa, että pääsen näkemään sen päivän, kun Muhammedin julkinen pilkkaaminen ei johda kenenkään loukkaantumiseen kuin korkeintaan henkisellä tasolla.
—
Disclaimer: Ymmärrän varsin hyvin, että väkivaltaisuuksiin ryhtyneet henkilöt ovat vain marginaalinen osuus koko maailman muslimiväestöstä, ja että suurin osa muslimeista osaa käyttäytyä. Jos kuvittelit minun tarkoittavan jotain muuta, olit väärässä. En tässä myöskään halua lähteä ruotimaan kenenkään henkilökohtaista uskoa, tai sitä miten kunkin pitäisi uskontoaan seuratakseen elää.
1) Ok, en ole fact-checkannut tätä, mutta vahva mutu väittää näin.