tv-maksu

Yle-verolle ”hyötykäyttöä”

Posted on09.10.201206.06.2015Leave a comment

Vuoden alusta alkaen Yleisradiolle alkaa virrata rahaa Yle-veron kautta. Ilmeisesti puhutaan niin isoista rahoista, että Ylelle tekee tiukkaa saada ne kadotettua johonkin, kun on välttämätöntä ostaa miljoonia maksava, huonosti menestynyt, tanssiohjelma kansan katsottavaksi.

Kuva: Matti Mattila: Monitoring room. CC BY 2.0

Vaikka TV-maksun haukkumaani Yle-veroon vaihtumiseen on vielä muutama kuukausi aikaa, on Ylellä jo lähtenyt mopo keulimaan: Rahaa on tulossa ovista ja ikkunoista, ja johonkin kankkulan kaivoonhan se kaikki on heitettävä, jotta on perusteita kinuta lisää. Tällä kertaa rahoja hassataan isoon formaattiin perustuvaan tanssiohjelmaan. Ilta-Sanomat kertoi asiasta tänään:

Yleisradio ottaa ison riskin ostettuaan Pakko tanssia -formaatin, joka
alkaa Suomessa keväällä. Ohjelman hinta on miljoonatasoa. [–] Brittiläiseen Got to Dance -formaattiin perustuva tanssiohjelma on yksi Yleisradion historian suurimmista viihdepuolen tv-satsauksista.

Uutisesta paistaa noin 40 000 kilometrin1 päähän se, että vuoden päästä Ylen asiakkailla ei ole enää mahdollisuutta äänestää jaloillaan jättämällä TV-maksu maksamatta, sillä Yle-vero on pakko maksaa. Eihän tämä nyt ihan reilulta tunnu.

No minkä takia Yleisradion sitten tällainen miljoonia maksava ohjelma on otettava pyöritykseen? Ilta-Sanomien uutisessa Yleisradion fiktiopäällikkö Olli Tola perustelee valintaa näin:

Tällaiset
talenttikilpailut ovat edelleen maailmanlaajuisesti kaikkein
suosituimpia ohjelmia. Yhtiön johto tuli siihen tulokseen, että
pärjätäkseen viihteen alueella Ylen on mentävä mukaan kansainväliseen
formaattikilpailuun, ja tarvitsemme siihen samoja aseita kuin
kilpailijoillammekin on.

Tuota… mitkä kilpailijat? Keiden kanssa Yleisradio kilpailee? Kaupallisten mediayhtiöiden ja TV-kanavien? Ei Yleisradio ole mikään voittoa tavoitteleva monikansallinen mediakonserni, vaan Suomen valtion omistuksessa oleva ”julkista palvelua harjoittava”2 yhtiö.

Yhtiön tehtäviin kuuluu kylläkin ”tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”, muttei kaupallisten kanavien kanssa mahdollisimman monen 13-tusinassa-jee-me-tanssitaan -ohjelman painaminen eetteriin kustannuksista välittämättä.

Eikä Ylen tulevan tanssiohjelma alkujaan brittiläinen ohjelmaformaatti mitenkään erityisen menestyksekkäästi ole maailmalla pyörinyt: se on Wikipedian mukaan pyörinyt lisäksi Yhdysvalloissa, Puolassa ja Australiassa. Puolassa siitä on tehty kaksi kautta, USA:ssa sarja peruttiin kuukausi aloituksen jälkeen, ja Australian versio ei koskaan edes päässyt alkamaan.

Vertailun vuoksi Tanssii tähtien kanssa -sarjan Dancing with the Stars -konsepti on myyty Suomen ja isäntämaa Ison-Britannian lisäksi Alankomaihin, Albaniaan, Argentiinaan, Australiaan, Belgiaan, Bosniaan ja Hertsegovinaan, Brasiliaan, Bulgariaan, Chileen, Espanjaan, Etelä-Afrikkaan, Etelä-Koreaan, Indonesiaan, Intiaan, Israeliin, Italiaan, Itävaltaan, Japaniin, Kiinaan, Kreikkaan, Kroatiaan, Latviaan, Norjaan, Pakistaniin, Peruun, Puolaan, Ranskaan, Romaniaan, Ruotsiin, Saksaan, Slovakiaan, Sloveniaan, Tanskaan, Tšekkiin, Turkkiin, Unkariin, Uuteen-Seelantiin, Venäjälle, Vietnamiin, Viroon ja Yhdysvaltoihin (Wikipedia).

Ja jos ihan totta puhutaan, en pidä kovinkaan realistisena, että Yle saisi ohjelmallaan kummoisia katsojalukuja aikaiseksi. Tanssiohjelmia Suomessa kuitenkin nykyään pyörii joka kanavalla, ja uuden ohjelman ujuttaminen katseluvälineiden ruuduille on kovin hankalaa. Mielenkiintoista olisikin vaikka ensimmäisen tuotantokauden jälkeen tietää, paljonko yksi jakso tuli maksamaan per katsoja ja per veronmaksaja.

Minkä ihmeen takia Yleisradio tällaiseen rahojenhassaukseen haluaa sitten lähteä? En tiedä. Ja koska en tiedä, esitän villin veikkauksen: rahoituksenkalastelun helpottamisen. Jos alkaa näyttää siltä, että Ylellä on vaikeuksia saada verotulonsa johonkin ängettyä, on veron vuosittainen ylöspäin korjaaminen vaikeammin perusteltavissa. Ja lisää rahaahan on saatava, oli se kuinka itsetarkoituksellista ja härskiä tahansa.

Eihän Yle-vero ajatuksena huono ole, mutta jo ennen veron voimaantuloa on selvää, miten kainostelematta Yleisradio aikoo käyttää uutta mahdollisuuttaan hyväkseen ja kupata veronmaksajalta vuosi vuodelta enemmän rahaa. Vastineeksi saamme jatkossakin nauttia Ylen laadukkaista ohjelmista, ja monien miljoonien TV-show’ista, joita kukaan ei katso.
—
1) 40 000 kilometriä on noin suunnilleen matka maapallon ympäri.
2) Kts. Laki Yleisradio Oy:stä 22.12.1993/1380.

Kurkistus konehuoneeseen

Posted on12.02.201206.06.20151 Comment

Viihde-elektroniikan kirjaimel-
lisena varjopuolena on kaape-
lointi. Tämä kuva on tietokonei-
deni takaa.

Kuva: Riku Eskelinen
CC BY-SA 3.0

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa jotain henkilökohtaisempaa, ja mikä olisi sen parempi aihe kuin harrastustoiminnan puitteiden esittely. Tässä kirjoituksessa kerron hieman, mitä Rikun komentokeskuksesta löytyy.

Kuvat ovat itse kännykkäkamerallani (Nokia 5800XM) ottamia, ja tämän takia muokatessa kuvien laatu ja realistisuus on kärsinyt selvyyden takia. Kuvia saa käyttää Creative Commons Nimeä-Tarttuva 3.0:n mukaisesti.

Lisäys: Kuvia voi ihmetellä isompana klikkaamalla niitä.

Komentokeskukseni yleisesti

Kuvassa lähes kaikki olennainen. Tason alla säilytän kaikkea vähemmän olennaista,
kuten tarvikkeita ja tulostinta. Kytkin ja reititin sekä UPS ovat myös tason alla, joskin
pölyn kertymisen estämiseksi paperikannella suojattuna.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

Suurin osa laitteista sijaitsee yhdellä seinällä leveän tason päällä ja alla. Näihin laitteisiin lukeutuvat (kuvassa vasemmalta oikealle, ylhäältä alas) jauhesammutin, kuvaputkinäyttö, web-palvelin, työpöytäkone, tiedostopalvelin, Nintendo Wii, televisio, laatikollinen varaosia ja muita tarvikkeita, tulostin, reititin, kytkin, UPS ja lisää tarvikkeita.

Tulostimena käytän HP:n DeskJet D2680:aa, joka on vaihtolaite alkuperäiselle D2660:lle (tausta). Tämä tulostin on toiminut mallikelpoisesti saapumisestaan saakka.

Tulostimen kaverina alarivillä on D-Link DIR-600 -reititin, joka saa sillatulta Elisa Viihteen kaapelimodeemilta Internetin, ja jakaa sen NAT:lla muille koneille niin langallisesti kuin langattomasti. Laitteen ainoa haitta on se, että kun jouduin ostamaan sen kiireessä saadakseni porttiohjaukset toimimaan (EV:n kaapelimodeemissa kun ei ole porttiohjauksia), tulin ostaneeksi halvimman mahdollisen laitteen, joten lähiverkko tuolla laitteella on vain 100Mbps. Itse modeemia ei tuolla ole, vaan modeemi on huoneen toisella puolella kaapelissa kytkettynä, ja siitä lähtee seinää myöten tyylikäs verkkokaapeli reitittimelle.

Viime vuoden syksyllä ostin D-Linkin kaveriksi gigabittisen TP-Linkin LT-SG1008D-kytkimen nopeuttamaan tiedonsiirtoa toistaiseksi tiedostopalvelimen ja työpöytäkoneen välillä.

Web-palvelin KServer-Secondary

Etupaneelissa oleva ”MAK-HARJ12”-tarra
on oppilaitoksen peruja, kuten myös kyl-
jen aito Microsoft Windows 98 -lisenssi-
tarra.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

Hankin Secondaryn oppilaitokseltani muutamalla eurolla joskus vielä opiskellessani MSKK:lla datanomiksi. Kone on Compaq Deskpro vuodelta kivi ja miekka (BIOS:n päiväys on 18.8.1999), ja sisuksissa sykkii 500-megahertsinen Intel Pentium 3. Muistia koneessa on 256 megatavua, ja kiintolevynä (käsittääkseni alkuperäinen) 40 Gt IDE-levy.

Secondary on toiminut enemmän kuin hyvin: se on äärimmäisen hiljainen ja lisäksi se on osoittautunut varsin vakaaksi. Näillä meriiteillä se on viime vuodet toiminut lähinnä omien verkkosivujeni palvelimena Ubuntu Server käyttöjärjestelmänään. Lisäksi irssini pyörii tällä koneella: kirjaudun siihen mistä sattuu SSH:lla.

Vaikka kone toistaiseksi toimiikin hyvin, alkaa ikä näkyä suorituskykyä tai muistia vaativissa tehtävissä. Sen takia olen usein harkinnut sen korvaamista uudella koneella, mutta toistaiseksi rahatilanteeni ei sitä ole mahdollistanut.

Työpöytäkone KServer-Fukushima

Fukushiman etupaneelissa on
polttava DVD-asema lähinnä var-
muuskopioiden polttelua varten,
sekä DealExtremestä tilaamani
kortinlukija-USB-ESata-kuuloke-
paneeli. Kotelon omat USB-pai-
kat irrotin emolta saadakseni
kaikki liitynnät samaan panee-
liin.
Kuva: Riku Eskelinen, CC-BY-SA 3.0

Fukushima on toiseksi tuorein tietokonehankintani: tilasin tietokoneen koottuna paikallisesta JK-Centeristä entisen työpöytäkoneen, KServer-Tapsajuniorin tilalle. Koneessa on Intelin 2-ytiminen i5 650 -suoritin 3,2 GHz nopeudella. Muistia on riittävät 4 gigatavua.

Käyttöjärjestelmän tiedostot ovat varsin riittävän kokoisella 500 gigan kiintolevyllä, ja itse ydin ladataan gigan flash-levyltä. Käyttöjärjestelmänä tässä koneessa on Ubuntun 11.10.

Kotikansion tiedostot tulevat tiedostopalvelimen NFS:ltä gigabittisen yhteyden saattelemana, joten Fukushiman muhkea kiintolevy on kovin vähäisellä käytöllä.

Käytän yleensä Unityä tai Gnome3:a kuvaputkinäytöltäni, mutta videoiden katselua varten vaihdan XBMC-mediakeskukseen ja FullHD-televisiooni. Toistaiseksi tosin TV on kytketty VGA:lla, sillä Fukushiman näytönohjaimesta ei voi saada kuvaa sekä HDMI:lle, että DVI:lle/VGA:lle (DVI+VGA -yhdistelmä toimii). Vika on käsittääkseni raudassa.

Näytönohjaimena käytän ATi Radeon HD 3450:aa, jossa riittää juuri sopivasti potkua 1080-kuvan pyörittämiseen ilman ongelmia. Sen sijaan joko raudan tai ajurin rajoitukset tulevat vastaan siinä, että sekä kuvaputkea että TV:tä ei voi käyttää samaan aikaan vierekkäin, sillä yhteisresoluutio kasvaa liian suureksi. Tällaiseen tosin harvemmin on tarvetta, sillä onhan näyttöjen välissä melkoisesti kaikenlaista.

Tiedostopalvelin KServer-Mythbuster

Mythbusterissa ei ole lainkaan
ulkoisia asemia. Huomaa lisäk-
si virtanappulan puuttuminen:
irrotin sen, jottei kukaan vahin-
gossa sammuta konetta.

Kuva: Riku Eskelinen,
CC-BY-SA 3.0

Uusin tietokoneeni on Mythbuster-tiedostopalvelin, jonka ostin niinikään valmiiksi koottuna JK-Centeristä. Se korvasi kuolemaa tehneen ja muutenkin lähes kaoottisen tiedostopalvelinviritelmä KServer-Einsteinin. Suorittimena koneessa on kaksiytiminen Intelin i3 2100, joka käy 3,1 GHz:n taajuudella.

Muistia tässä koneessa on niinikään neljä gigaa, mutta kiintolevyjen osalta kokoonpano on mielenkiintoisempi: koneen kaikki kuusi SATA-paikkaa ovat käytössä, ja näistä jokaisessa on kiinni 500-gigainen kiintolevy. Yksi näistä on käyttöjärjestelmälevy – jälleen kerran 500 gigaa osoittautui melkoiseksi yliampumiseksi siihen tarkoitukseen.

Muut viisi levyä ovat ohjelmallisella RAID5:lla liitettyinä samaan lähes kaksiteraiseen pakkaan, joka on lisäksi salattu dm-cryptillä. Pakan tiedostot jaetaan NFS:llä muiden tietokoneiden – Fukushiman, Eee:n ja avovaimoni läppärin, sekä tulevaisuudessa Raspberry Pin – käyttöön.

Mythbusterille on lyhyen historiansa aikana tullut myös muita tehtäviä, ja tällä hetkellä se pyörittää virtuaalipalvelin KServer-Virtual01:stä VirtualBoxissa, sekä toimii DNS-palvelimena, jolloin koneita voidaan kutsua niiden oikeilla nimillä IP-osoitteiden sijaan.

Telkkari ja Wii

Sääli, ettei Wiissä ole HDMI-lähtöä. Huomaa TV:n päällä olevan IR-lähettimen
violettina hehkuvat ledit.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

Philipsin FullHD-telkkari ei ole varsinaisesti telkkari, koska sillä ei voi katsoa TV-ohjelmia (in your face, TV-lupatarkastaja). Sen sijaan käytän sitä videoiden katsomiseen Fukushimalta ja Nintendo Wiillä pelaamiseen.

Vaikken voikaan katsoa suoraa TV-lähetystä, en joudu silti elämään ilman TV-ohjelmia, kiitos Elisa Viihteen. Tallennan kiinnostavat ohjelmat EV:n verkkosivujen ohjelmaoppaasta, ja katson ne tietokoneelta TV:lle tuoden vaikka vain 5 minuuttia ohjelman päättymisen jälkeen. Näin säästän yli 250 euroa vielä tänäkin vuonna.

Miniläppäri KServer-Eee

Ajat ovat olleet kovat miniläppäri
Eee:lle, mutta se toimii edelleen.

Kuva: Riku Eskelinen, CC-BY-SA 3.0

Hankin Asuksen Eee-miniläppärin kesällä 2008, kun ne olivat kuuminta hottia. Aika ei ole kohdellut Eee:tä hyvin, ja sen surkea 700-megahertsinen suoritin ynnä 512Mt RAM on tehnyt siitä kovin kehnon välineen nykyverkkosivujen käyttöön. Kun vielä läppärin akku lakkasi toimimasta vuonna 2010, on miniläppärin ykkösvaltti, siirrettävyys, menetetty. Tarkoittaako tämä sitä, etten käyttäisi konetta? Ei tietenkään.

Eee on paikallaan öiseen sohvanpohjadatailuun, jos sitä vertaa kovaääniseen pöytäkoneeseen, jonka kuvaputkinäyttö valaisee puolet pienestä kaksiosta. Vaikka Lubuntu vie lähes koko piskuisen neljän gigan SSD-levyn, ja 800×480 -resoluutio tekee tiukkaa lähes millä tahansa verkkosivulla surffatessa, on konetta edelleen mahdollista käyttää. Lisäksi Eee on helppo ottaa matkalle mukaan, niin kauan kuin paikasta löytyy WLAN ja pistorasia.

Olen kyllä usein harkinnut uuden läppärin hankkimista (huomaa kuvan Gigantin mainoslehti), mutta rahatilanne on tässä suurimpana esteenä. Toisaalta en myöskään mielelläni maksaisi Microsoft-veroa, mutta käyttöjärjestelmättömien läppärien osalta kotimainen tarjonta on todella vähissä.

Muuta mukavaa

Eikä siinä vielä kaikki! Kotoani löytyy myös useita enemmän tai vähemmän toimivia tietokoneenraatoja, sekä useita laatikollisia erilaisia kaapeleita, sovittimia ja muita härpäkkeitä.

Eräästä aarrearkussani makaa mm. useita verkkojohtoja, kaukosäätimiä,
yksi ADSL-modeemi, rikkinäinen akkuparistolaturi, jatkojohtoja, näppäi-
mistö ja MP3-soitin. Eikös meillä kaikilla ole tällaisia roinalaatikoita?

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA-3.0

Valitettavasti kuvaushetkellä kahvihammastani
ei kolottanut, joten kannu kumisee tässä tyhjyyt-
tään. Yleensä keitän kerralla kuusi ”isoa kuppia”.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

(Kunnia-)maininnan ansaitsee myös kahvinkeitin. Tällä hetkellä minua palvelee Electroluxin 1080-wattinen EKF 3100, mutta olen omakohtaisissa tutkimuksissani havainnut, että näiden keskimääräinen käyttöikä on vuodesta kahteen.

Keittimeen mahtuu kymmenen ”isoa kuppia” (vastaa n. 5-6 oikeaa kahvikupillista) tuota mustaa kultaa, ja välistävetäminen on tippalukon ansiosta mahdollista. Erityisesti arvostan keittimessä kahta asiaa: irrotettavaa ja sangallista suodatinpussikoria, ja selkeää ulospäin näkyvää veden mitta-asteikkoa.

Jos minulla olisi kaikki maailman rahat, joisin vain ja ainoastaan Pauligin tummaa Gold Labelia, mutta koska näin ei ole, joudun tyytymään vähemmän täydellisiin kahvilaatuihin. Tällä hetkellä kierrossa on Pauligin normaali Presidentti, joka on varsin makoisaa sekin. Kahvini juon yleensä joko Muumipeikko- tai Ubuntu-kupista, joista jälkimmäinen on vetoisuutensa puolesta parempi.

Lopuksi vielä kuva Fukushiman takaisesta kaapelihelvetistä:

Johtoja joka lähtöön. Miksei langatonta sähköä ole vielä saatavilla?
Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA-3.0

170 euroa tyhjästä

Posted on23.04.200906.06.2015Leave a comment

Isot pamput päättivät sitten jo puolivirallisesti sovitusti ottaa käyttöön Yle-maksun TV-maksun tilalle vuodesta 2011 alkaen (It-viikko, Helsingin Sanomat, MTV3, Ilta-Sanomat, Yle). Maksu olisi kaikille talouksille – esitys puhuu ”asuntokunnista” – pakollinen ja kaikkien yli 18-vuotiaiden asukkaiden tulisi maksaa se yhteisvastuullisesti. Esimerkiksi HS:n sivuilla oleva äänestys näytti kirjoitushetkellä, että 69% lukijoista vastustaa tuollaista taktiikkaa. Tuohon osuuteen myös minä kuulun.

Kyseinen mediamaksuksi kutsuttu maksu kooltaan 170 euroa vuodessa per talous tai yritys on epäreilu monesta syystä, joista esitän tässä muutaman. Muita syitä saa heitellä vaikka kommentteihin.

Ensinnäkin se on saman kokoinen riippumatta siitä, kuinka monta maksuun osallistuvaa henkeä kuuluu. Eli jos talouteen A kuuluu 10 miljonääriä, joutuisi jokainen maksamaan sen 17 euroa vuodessa. Sen sijaan yksin opiskelevalle tai kansaneläkkeen perusosaa saavalle yksinäiselle vanhukselle napsautetaan koko potti maksettavaksi. Ja jos ei maksa, alkaa ulosmittaus.

Reiluahan olisi sisällyttää Ylen kulut valtion budjettiin jolloin jokainen kansalainen myös silloin osallistuisi tuon yleispalveluvelvoitetta toteuttavan valtionyhtiön tukemiseen. Tuolloin vain se osa olisi oikeudenmukainen: se maksettaisiin normaalisti osana veroja, jolloin tulotaso vaikuttaisi siihen kuinka paljon Ylen kirstuun kilahtaa rahaa kultakin suomalaiselta.

Ylellä ei ole myöskään mitään mielenkiintoa ruuvata ”löysiä pois”: on toki muistettava vähemmistöryhmät ja julkisen tiedottamisen vaatimukset, mutta siltikin uskoisin että ohjelmatarjontaa olisi varaa supistaa. Aiemminkin tultiin toimeen kahdella Ylen TV-kanavalla, nykyään niitä on viisi (TV1, TV2, Teema, FST5 ja TV Finland). Myöskään mielestäni viisi prosenttia suomalaisista (suomenruotsalaiset) eivät tarvitse kahta valtakunnallista radiokanavaa (Extrem, Vega) emmekä me suomeapuhuvatkaan välttämättä niitä maakuntaradioita niinkään tarvitse – ja jos kysyntää on, miksei jokin yksityinenkin voisi kyseistä tointa hoitaa. Monia muitakin törsäilyjä Ylellä varmasti on, mutta en perehtynyt asiaan sen syvemmin kuin mm. Wikipedian artikkelia lukemalla.

Maksusta lisäksi puhutaan mediamaksuna, niinkuin se kattaisi kaikki – niin kaupalliset kuin Yleisradionkin – mediat, mikä ei pidä paikkaansa. Maksu tilitetään sataprosenttisesti Ylen kassaan, ja jokaisen pitää se maksaa, käyttipä Ylen palveluita tai ei. Nykyisessä järjestelmässä sentään on lupa valita TV:n katselun ja katselemattomuuden välillä, ja jos katsoo, myös maksaa. Itse en katso enkä maksa.

En usko että Ylellä on itselleni mitään tarjottavaa tällä hetkellä, ja vaikka Mikael Jungner tekisikin Ylestä houkuttelevan median itselleni, ei se missään nimessä omasta (tällä hetkellä opiskelija)tulostani melkein kahdensadan euron siivua ansaitse vuosittain.

Ja jos tälle tielle lähdetään, vaadin että Suomessa on otettava käyttöön myös tienkäyttömaksu: jokaiselle kansalaiselle pakollinen 200 euron lasku siitä riemusta, että valtion omistuksessa on teitä, jotka vaativat kunnossapitoa. Ja paljon muutakin valtion yrityksillä on omistuksessaan, joiden käytöstä ei vielä tarvitse erikseen maksaa jos ko. toimintoa ei käytä. Kaikille pakolliseksi erillismaksuksi siis myös: nestemaksu (Altia ja Alko), tietotekniikkamaksu (CSC Tieteellinen laskenta), kirjapainomaksu (Edita), viestintämaksu (Itella, Suomen Erillisverkot), energiamaksu (Motiva), valuuttamaksu (Rahapaja), viljamaksu (Viljava), Rahapelimaksu (Veikkaus) ja rautaliikennemaksu (VR). Ja sitten voitaisiin alkaa tutkia, miten rahoitetaan muutkin kuin täysin valtionyhtiöt (lista, FI-WP). Tuosta saataisiin köyhiltä sopivasti rahat pois että lakkaavat vikisemästä, sellainen 1500-2000€ vuosittain jokaiselta valtion kassaan erillisillä laskuilla. Sitten kelpaa isojen pamppujen hymyillä, kun ei mene montaa prosenttia omista veroista hukkaan, paskat siitä että ”tietyillä erityisryhmillä” tuo ”veroprosentti” nousee sinne 100% tuntumaan.

Toivottavasti ministeriössä ollaan hereillä ja kansalaisten mielipidettä kuunnellaan, kun tämä esitys tulee paperipinkassa vastaan. Jos nyt jostain syystä tuo menisikin läpi – mikä suomalaisen hälläväliäjoojoo-politiikan® tuntien on odotettavaa, tarvitaan masinointia ja tiettyä kansallishenkeä sortoa vastaan: jos kaikki taloudet kylmästi viskaavat Viestintäviraston laskun roskiin, en usko että valtio jaksaa jokaista 2,5 miljoonaa laskua ulosottoon laittaa.