Kurkistus konehuoneeseen

Viihde-elektroniikan kirjaimel-
lisena varjopuolena on kaape-
lointi. Tämä kuva on tietokonei-
deni takaa.

Kuva: Riku Eskelinen
CC BY-SA 3.0

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa jotain henkilökohtaisempaa, ja mikä olisi sen parempi aihe kuin harrastustoiminnan puitteiden esittely. Tässä kirjoituksessa kerron hieman, mitä Rikun komentokeskuksesta löytyy.

Kuvat ovat itse kännykkäkamerallani (Nokia 5800XM) ottamia, ja tämän takia muokatessa kuvien laatu ja realistisuus on kärsinyt selvyyden takia. Kuvia saa käyttää Creative Commons Nimeä-Tarttuva 3.0:n mukaisesti.

Lisäys: Kuvia voi ihmetellä isompana klikkaamalla niitä.

Komentokeskukseni yleisesti

Kuvassa lähes kaikki olennainen. Tason alla säilytän kaikkea vähemmän olennaista,
kuten tarvikkeita ja tulostinta. Kytkin ja reititin sekä UPS ovat myös tason alla, joskin
pölyn kertymisen estämiseksi paperikannella suojattuna.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

Suurin osa laitteista sijaitsee yhdellä seinällä leveän tason päällä ja alla. Näihin laitteisiin lukeutuvat (kuvassa vasemmalta oikealle, ylhäältä alas) jauhesammutin, kuvaputkinäyttö, web-palvelin, työpöytäkone, tiedostopalvelin, Nintendo Wii, televisio, laatikollinen varaosia ja muita tarvikkeita, tulostin, reititin, kytkin, UPS ja lisää tarvikkeita.

Tulostimena käytän HP:n DeskJet D2680:aa, joka on vaihtolaite alkuperäiselle D2660:lle (tausta). Tämä tulostin on toiminut mallikelpoisesti saapumisestaan saakka.

Tulostimen kaverina alarivillä on D-Link DIR-600 -reititin, joka saa sillatulta Elisa Viihteen kaapelimodeemilta Internetin, ja jakaa sen NAT:lla muille koneille niin langallisesti kuin langattomasti. Laitteen ainoa haitta on se, että kun jouduin ostamaan sen kiireessä saadakseni porttiohjaukset toimimaan (EV:n kaapelimodeemissa kun ei ole porttiohjauksia), tulin ostaneeksi halvimman mahdollisen laitteen, joten lähiverkko tuolla laitteella on vain 100Mbps. Itse modeemia ei tuolla ole, vaan modeemi on huoneen toisella puolella kaapelissa kytkettynä, ja siitä lähtee seinää myöten tyylikäs verkkokaapeli reitittimelle.

Viime vuoden syksyllä ostin D-Linkin kaveriksi gigabittisen TP-Linkin LT-SG1008D-kytkimen nopeuttamaan tiedonsiirtoa toistaiseksi tiedostopalvelimen ja työpöytäkoneen välillä.

Web-palvelin KServer-Secondary

Etupaneelissa oleva ”MAK-HARJ12”-tarra
on oppilaitoksen peruja, kuten myös kyl-
jen aito Microsoft Windows 98 -lisenssi-
tarra.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

Hankin Secondaryn oppilaitokseltani muutamalla eurolla joskus vielä opiskellessani MSKK:lla datanomiksi. Kone on Compaq Deskpro vuodelta kivi ja miekka (BIOS:n päiväys on 18.8.1999), ja sisuksissa sykkii 500-megahertsinen Intel Pentium 3. Muistia koneessa on 256 megatavua, ja kiintolevynä (käsittääkseni alkuperäinen) 40 Gt IDE-levy.

Secondary on toiminut enemmän kuin hyvin: se on äärimmäisen hiljainen ja lisäksi se on osoittautunut varsin vakaaksi. Näillä meriiteillä se on viime vuodet toiminut lähinnä omien verkkosivujeni palvelimena Ubuntu Server käyttöjärjestelmänään. Lisäksi irssini pyörii tällä koneella: kirjaudun siihen mistä sattuu SSH:lla.

Vaikka kone toistaiseksi toimiikin hyvin, alkaa ikä näkyä suorituskykyä tai muistia vaativissa tehtävissä. Sen takia olen usein harkinnut sen korvaamista uudella koneella, mutta toistaiseksi rahatilanteeni ei sitä ole mahdollistanut.

Työpöytäkone KServer-Fukushima

Fukushiman etupaneelissa on
polttava DVD-asema lähinnä var-
muuskopioiden polttelua varten,
sekä DealExtremestä tilaamani
kortinlukija-USB-ESata-kuuloke-
paneeli. Kotelon omat USB-pai-
kat irrotin emolta saadakseni
kaikki liitynnät samaan panee-
liin.
Kuva: Riku Eskelinen, CC-BY-SA 3.0

Fukushima on toiseksi tuorein tietokonehankintani: tilasin tietokoneen koottuna paikallisesta JK-Centeristä entisen työpöytäkoneen, KServer-Tapsajuniorin tilalle. Koneessa on Intelin 2-ytiminen i5 650 -suoritin 3,2 GHz nopeudella. Muistia on riittävät 4 gigatavua.

Käyttöjärjestelmän tiedostot ovat varsin riittävän kokoisella 500 gigan kiintolevyllä, ja itse ydin ladataan gigan flash-levyltä. Käyttöjärjestelmänä tässä koneessa on Ubuntun 11.10.

Kotikansion tiedostot tulevat tiedostopalvelimen NFS:ltä gigabittisen yhteyden saattelemana, joten Fukushiman muhkea kiintolevy on kovin vähäisellä käytöllä.

Käytän yleensä Unityä tai Gnome3:a kuvaputkinäytöltäni, mutta videoiden katselua varten vaihdan XBMC-mediakeskukseen ja FullHD-televisiooni. Toistaiseksi tosin TV on kytketty VGA:lla, sillä Fukushiman näytönohjaimesta ei voi saada kuvaa sekä HDMI:lle, että DVI:lle/VGA:lle (DVI+VGA -yhdistelmä toimii). Vika on käsittääkseni raudassa.

Näytönohjaimena käytän ATi Radeon HD 3450:aa, jossa riittää juuri sopivasti potkua 1080-kuvan pyörittämiseen ilman ongelmia. Sen sijaan joko raudan tai ajurin rajoitukset tulevat vastaan siinä, että sekä kuvaputkea että TV:tä ei voi käyttää samaan aikaan vierekkäin, sillä yhteisresoluutio kasvaa liian suureksi. Tällaiseen tosin harvemmin on tarvetta, sillä onhan näyttöjen välissä melkoisesti kaikenlaista.

Tiedostopalvelin KServer-Mythbuster

Mythbusterissa ei ole lainkaan
ulkoisia asemia. Huomaa lisäk-
si virtanappulan puuttuminen:
irrotin sen, jottei kukaan vahin-
gossa sammuta konetta.

Kuva: Riku Eskelinen,
CC-BY-SA 3.0

Uusin tietokoneeni on Mythbuster-tiedostopalvelin, jonka ostin niinikään valmiiksi koottuna JK-Centeristä. Se korvasi kuolemaa tehneen ja muutenkin lähes kaoottisen tiedostopalvelinviritelmä KServer-Einsteinin. Suorittimena koneessa on kaksiytiminen Intelin i3 2100, joka käy 3,1 GHz:n taajuudella.

Muistia tässä koneessa on niinikään neljä gigaa, mutta kiintolevyjen osalta kokoonpano on mielenkiintoisempi: koneen kaikki kuusi SATA-paikkaa ovat käytössä, ja näistä jokaisessa on kiinni 500-gigainen kiintolevy. Yksi näistä on käyttöjärjestelmälevy – jälleen kerran 500 gigaa osoittautui melkoiseksi yliampumiseksi siihen tarkoitukseen.

Muut viisi levyä ovat ohjelmallisella RAID5:lla liitettyinä samaan lähes kaksiteraiseen pakkaan, joka on lisäksi salattu dm-cryptillä. Pakan tiedostot jaetaan NFS:llä muiden tietokoneiden – Fukushiman, Eee:n ja avovaimoni läppärin, sekä tulevaisuudessa Raspberry Pin – käyttöön.

Mythbusterille on lyhyen historiansa aikana tullut myös muita tehtäviä, ja tällä hetkellä se pyörittää virtuaalipalvelin KServer-Virtual01:stä VirtualBoxissa, sekä toimii DNS-palvelimena, jolloin koneita voidaan kutsua niiden oikeilla nimillä IP-osoitteiden sijaan.

Telkkari ja Wii

Sääli, ettei Wiissä ole HDMI-lähtöä. Huomaa TV:n päällä olevan IR-lähettimen
violettina hehkuvat ledit.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

Philipsin FullHD-telkkari ei ole varsinaisesti telkkari, koska sillä ei voi katsoa TV-ohjelmia (in your face, TV-lupatarkastaja). Sen sijaan käytän sitä videoiden katsomiseen Fukushimalta ja Nintendo Wiillä pelaamiseen.

Vaikken voikaan katsoa suoraa TV-lähetystä, en joudu silti elämään ilman TV-ohjelmia, kiitos Elisa Viihteen. Tallennan kiinnostavat ohjelmat EV:n verkkosivujen ohjelmaoppaasta, ja katson ne tietokoneelta TV:lle tuoden vaikka vain 5 minuuttia ohjelman päättymisen jälkeen. Näin säästän yli 250 euroa vielä tänäkin vuonna.

Miniläppäri KServer-Eee

Ajat ovat olleet kovat miniläppäri
Eee:lle, mutta se toimii edelleen.

Kuva: Riku Eskelinen, CC-BY-SA 3.0

Hankin Asuksen Eee-miniläppärin kesällä 2008, kun ne olivat kuuminta hottia. Aika ei ole kohdellut Eee:tä hyvin, ja sen surkea 700-megahertsinen suoritin ynnä 512Mt RAM on tehnyt siitä kovin kehnon välineen nykyverkkosivujen käyttöön. Kun vielä läppärin akku lakkasi toimimasta vuonna 2010, on miniläppärin ykkösvaltti, siirrettävyys, menetetty. Tarkoittaako tämä sitä, etten käyttäisi konetta? Ei tietenkään.

Eee on paikallaan öiseen sohvanpohjadatailuun, jos sitä vertaa kovaääniseen pöytäkoneeseen, jonka kuvaputkinäyttö valaisee puolet pienestä kaksiosta. Vaikka Lubuntu vie lähes koko piskuisen neljän gigan SSD-levyn, ja 800×480 -resoluutio tekee tiukkaa lähes millä tahansa verkkosivulla surffatessa, on konetta edelleen mahdollista käyttää. Lisäksi Eee on helppo ottaa matkalle mukaan, niin kauan kuin paikasta löytyy WLAN ja pistorasia.

Olen kyllä usein harkinnut uuden läppärin hankkimista (huomaa kuvan Gigantin mainoslehti), mutta rahatilanne on tässä suurimpana esteenä. Toisaalta en myöskään mielelläni maksaisi Microsoft-veroa, mutta käyttöjärjestelmättömien läppärien osalta kotimainen tarjonta on todella vähissä.

Muuta mukavaa


Eikä siinä vielä kaikki! Kotoani löytyy myös useita enemmän tai vähemmän toimivia tietokoneenraatoja, sekä useita laatikollisia erilaisia kaapeleita, sovittimia ja muita härpäkkeitä.

Eräästä aarrearkussani makaa mm. useita verkkojohtoja, kaukosäätimiä,
yksi ADSL-modeemi, rikkinäinen akkuparistolaturi, jatkojohtoja, näppäi-
mistö ja MP3-soitin. Eikös meillä kaikilla ole tällaisia roinalaatikoita?

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA-3.0

Valitettavasti kuvaushetkellä kahvihammastani
ei kolottanut, joten kannu kumisee tässä tyhjyyt-
tään. Yleensä keitän kerralla kuusi ”isoa kuppia”.

Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA 3.0

(Kunnia-)maininnan ansaitsee myös kahvinkeitin. Tällä hetkellä minua palvelee Electroluxin 1080-wattinen EKF 3100, mutta olen omakohtaisissa tutkimuksissani havainnut, että näiden keskimääräinen käyttöikä on vuodesta kahteen.

Keittimeen mahtuu kymmenen ”isoa kuppia” (vastaa n. 5-6 oikeaa kahvikupillista) tuota mustaa kultaa, ja välistävetäminen on tippalukon ansiosta mahdollista. Erityisesti arvostan keittimessä kahta asiaa: irrotettavaa ja sangallista suodatinpussikoria, ja selkeää ulospäin näkyvää veden mitta-asteikkoa.

Jos minulla olisi kaikki maailman rahat, joisin vain ja ainoastaan Pauligin tummaa Gold Labelia, mutta koska näin ei ole, joudun tyytymään vähemmän täydellisiin kahvilaatuihin. Tällä hetkellä kierrossa on Pauligin normaali Presidentti, joka on varsin makoisaa sekin. Kahvini juon yleensä joko Muumipeikko- tai Ubuntu-kupista, joista jälkimmäinen on vetoisuutensa puolesta parempi.

Lopuksi vielä kuva Fukushiman takaisesta kaapelihelvetistä:

Johtoja joka lähtöön. Miksei langatonta sähköä ole vielä saatavilla?
Kuva: Riku Eskelinen, CC BY-SA-3.0

Mietintääni TO-työryhmän mietinnöstä

Tekijänoikeustoimikunta esittää monia
hyviä, mutta myös monia huonoja ideoi-
ta.

Kuva: Opensourceway/ Joshua Gajownik:
Copyright License Choice
CC-By-SA 2.0

Lähinnä media-alan suuryritysten ja TO-mafian edustajien miehittämä, Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen, keväästä 2010 vuodenvaihteeseen toiminut tekijänoikeustoimikunta luovutti eilen kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäelle mietintönsä, joka sisältää ehdotuksia moniin tekijänoikeusasioihin.

Mietinnössä on paljon hyviä pointteja ja ideoita, mutta myös paljon epäkohtia ja suoranaisia vaaran paikkoja, jos toimikunnan esityksiä lähdetään ilman tarkempaa syyniä toteuttamaan.

Kaikkein tärkeimmäksi huomioitavaksi nostaisin toimikunnan todella vaarallisen ja monin paikoin ongelmallisen esityksen koskien ”laittomien” verkkopalveluiden estämistä Internet-operaattoreille kohdistuvin estomääräyksin.

Käsittelen tässä kirjoituksessa vain pintapuolisesti mielestäni merkittävimpiä asioita. Koko mietintö (240 sivua) on ladattavissa PDF:nä OKM:n sivustolta. Myös OKM:n tiedote ja IT-viikon uutinen saattavat olla kiinnostavaa luettavaa suppeampaa käsittelyä kaipaaville.

1. TV-, radio- ja lehtiarkistojen uudelleenkäyttö

Ylen Elävä arkisto on hyvä esimerkki
arkistomateriaalin uudelleen käyttä-
misen mahdollisuuksista. Onkin toi-
vottavaa, että medioille annetaan laa-
jemmat mahdollisuudet hyödyntää
arkistojensa helmiä.
Kuva: Kuvakaappaus/ Elävä arkisto

Mietinnön ensimmäisessä luvussa1 työryhmä esittää, että mediayhtiön tilaaman materiaalin uudelleenkäyttöä koskevaa tekijänoikeuslain pykälää 25 g muutettaisiin.

Nykyisellään pykälä antaa TV-yhtiöille mahdollisuuden sopia tekijänoikeuksien haltijoiden sijaan edustajajärjestöjen kanssa yhtiön tilaaman materiaalin uudelleen TV:ssä näyttämisestä, jos materiaali on kovin vanhaa (lähetetty ennen vuotta 1985). Työryhmän esityksessä aikarajaa rukattaisiin roimasti lähemmäksi nykyisyyttä (TV ja radio: -2002, lehdet: -1999), ja se laajennettaisiin koskemaan myös radiokanavia ja lehtiä. Lisäksi esityksessä annettaisiin mediayhtiöille mahdollisuus näyttää ohjelmaa myös Internetissä.

Huomionarvoista on, että tällainen sopiminen koskee sekä nykylainsäädännössä että ehdotuksessa vain sellaista materiaalia, joka on mediayhtiön tilauksesta tuotettua. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos ohjelmaa ei olisi tuotettu ilman mediayhtiön tilausta, se kuuluu tällaisen sopimisen piiriin, ei muuten.

Lisäksi työryhmä nosti esityksessä moneen kertaan esille tekijän mahdollisuuden kieltää tällainen käyttö halutessaan.

Mielestäni muutos on aiheellinen, ja osapuolet tasapuolisesti huomioiva. Kun mediayhtiöiden ennen käytännössä mahdotonta sopimista jokaisen oikeudenhaltijan kanssa erikseen yksinkertaistetaan, tuetaan paitsi mediayhtiötä, myös kotimaisen kulttuurin säilymistä: esim. MTV:llä ja Ylellä on varmastikin suurempi mielenkiinto ylläpitää ja kasvattaa arkistoaan, kun arkiston sisältöä voi myös esittää. On tasapuolisuuden nimissä myös hyvä, että että lehtiartikkelit ja radio-ohjelmat otettaisiin mukaan tällaiseen menettelyyn.

Tältä osin mietintö on tasapuolinen ja -painoinen, ja siihen on – ainakin minun – helppo yhtyä.

2. ”Laittomat palvelut” ja Internet-operaattorien vastuu

Toimikunta haluaisi yksioikoisem-
man tavan estää käyttäjien pääsy
”laittomille sivustoille” Internet-
operaattorien avulla. Esityksessä
on lukuisia ongelmakohtia.
Kuva: The Pirate Bay -logo/ The Pirate
Bay

Työryhmä käsittelee mietintönsä toisessa luvussa Internet-välittäjien – käytännössä siis Internet-operaattorien – vastuuta tekijänoikeusrikkomuksissa.

Tekijänoikeustyöryhmä esittää, että tekijänoikeuslakia muutettaisiin sellaiseksi, että oikeudenomistajat voivat hakea uudella hakemusmenettelyllä oikeusistuimelta päätöstä, joka velvottaisi operaattorin estämään asiakkaidensa pääsyn laittomaan palveluun ilman, että palvelua itseään vastaan nostettaisiin syytettä. Myöskin nykyinen estomääräyksen väliaikaisuus poistettaisiin.

Työryhmä perustelee valintaansa sillä, että useimmiten laittomien palvelujen ylläpitäjiä on mahdotonta saada vastaamaan syytteeseen johtuen ylläpitäjien anonyymiydestä tai siitä, ettei palvelun kotimaan lainsäädäntö vastaa täkäläistä.

Esityksessä on lukuisia ongelmia, joista valtaosan työryhmä tunnustaa. Pääongelmina näkisin seuraavat:

  • Miten määritellään ”laiton palvelu”?
  • Estot eivät ole teknisesti mielekkäitä
  • Estojen aiheuttamat haitat eivät ole suhteessa saavutettuihin hyötyihin
  • Ei kestorajoitusta
  • Ei vaatimusta aktiivisesti hakea toimenpiteitä ja päätöksiä palvelua vastaan
  • Operaattoreille aiheutuvat vastuut ja haitat
  • Estosta aiheutuvat riskit Internetin neutraaliudelle ja vakaudelle

Laittoman palvelun määrittelyn työryhmä antaisi tilannekohtaisesti tuomioistuimen arvioitavaksi: tuomioistuin ottaisi huomioon laittoman ja laillisen materiaalin suhteen, ja määrittelisi sen perusteella, onko laillisessa palvelussa laitonta tiedonvaihtoa, vai laittomassa palvelussa laillista tiedonvaihtoa.

Tällainen määrittely ei missään tapauksessa tulisi olla tuomioistuimen tehtävä: jokaisen tiedoston laillisuuden määritteleminen vaatisi erillisen käsittelyn. Jos tällainen rajanveto halutaan tehdä, tulisi eston hakijan ensin hankkia oikeuden päätös jokaiselle ”laittomalle” tiedostolle, ja pääsynesto-oikeudenkäynnissä esittää ne todisteina. Jos todistetusti laittoman materiaalin määrä ylittää huomattavasti (esim. suhteessa 100:1) laillisen materiaalin, voitaisiin näinkin laajaa rajausta edes harkita. Missään tapauksessa se, että tuomioistuin ”maalaisjärjen” perusteella päättelee palvelun olevan laiton, ei saa riittää.

Jos, ja kun, oikeudenomistaja ei pysty aukottomasti osoittamaan, että palvelu olisi laiton, oikeudenomistajan tulisi hakea estoa vain siltä osin, kun se pystyy osoittamaan sen oikeuksia rikottu. Käytännössä tämä tarkoittaisi yksittäisten tiedostojen estämistä. Tekijänoikeustoimikunta kuitenkin tiedostaa, että tällainen ei ole mahdollista (luku 2, kohta 2.4.4, sivu2 62):

Pääsyn estoa ei käytännössä ole mahdollista toteuttaa vain osittain eli vain esimerkiksi laittoman aineiston osalta. Säännöksen mukainen määräys merkitsisi sitä, että pääsy tietylle yksilöidylle verkkosivulle estetään kokonaan ja samalla estetään pääsy sen välityksellä tarjottavaan aineistoon.

Vaikka yksittäisen aineiston estäminen onkin käytännössä mahdotonta, ei se missään nimessä voi oikeuttaa käyttämään räikeästi ylimitoitettua, vaikkakin tehokkaampaa, metodia. Jos yksittäisen materiaalin esto ei ole mahdollista, pitää tässä tapauksessa estoa päinvastoin kaventaa, vaikka se efektiivisesti tarkoittaisi sitä, että mitään ei estetä.

Esimerkeiksi eston teknisistä toteutustavoista työryhmä antaa DNS- ja IP-osoitteisiin koskevat estot. Kuten Elisalle määrätty TPB:n esto osoittaa, tällaiset estot ovat varsin helposti kierrettävissä. Työryhmän mielestä palvelun estämisellä saavutettaisiin merkittävää hyötyä (luku 2, kohta 2.4.2, sivu2 58):

On oletettavaa, että suurin osa käyttäjistä, jotka eivät näin pääsisi laittoman sivuston palveluihin, siirtyisi käyttämään tarjolla olevia laillisia verkkopalveluja.

Työryhmä elää tältä osin täysin harhaisessa mielikuvassa. En usko, että yksittäisen tällaisen palvelun pääsyn esto juurikaan lisäisi ”laillisten” palvelujen käyttöä: palvelun käyttäjät joko siirtyisivät käyttämään toista vastaavaa palvelua (The Pirate Bayn tapauksessa toista BitTorrent-hakukonetta), tai kiertäisivät eston. Internetin rakenteesta johtuen täysin aukottomia estoja on äärimmäisen hankala, ellei mahdoton, toteuttaa.

Esityksessä käytettävän estotavan tai tapojen yhdistelmän valinnan tekisi tuomioistuin kuultuaan operaattoria aiheesta. Tässä asiassa esitys on oikeansuuntainen: operaattorille pitää antaa mahdollisuus käyttää teknisesti sille sopivinta tapaa.

Esitys ei ole kovin teknologianeutraali, ja sen ilmaisutavasta käy ilmi, ettei esityksen laatijoilla ole ollut tarvittavaa asiantuntemusta Internetissä käytettävien protokollien suhteen. Tämä on huomattavissa siitä, että esityksessä puhutaan lähinnä ”verkkosivuista”, vaikka HTTP(S)-protokollan lisäksi Internet on paljon muutakin, ja tekijänoikeutta voi rikkoa – ja yleensä rikotaankin – toisen protokollan avulla. Jo tällaisen asiantuntemattomuudenkin takia olisi parempi, ettei mietintöä tältä osin juurikaan otettaisi huomioon.

Esityksessä hälyttävää on myös se, että ilmeisesti tekijänoikeusjärjestöjen suhteellisesti ylisuuresta edustuksessa työryhmässä johtuen työryhmä olisi luomassa eräänlaista estoautomaattia: jos varsinaista palveluntarjoajaa vastaan ei tarvitse aloittaa – ja ennen kaikkea ylläpitää – mitään oikeustoimea eston saamiseksi, on todennäköistä että erinäiset TO-järjestöt alkaisivat käyttää tätä estomenettely pääasiallisena – ehkä jopa ainoana – tapana rajoittaa palvelun toimintaa. Lienee sanomattakin selvää, että tällainen toiminta on monella tapaa ongelmallinen ja ristiriidassa yleisen oikeudentajun kanssa.

Se, että oikeudenhaltijat käyttäisivät
operaattoreita vastaan hankittuja esto-
määräyksiä ykkösaseenaan, on varsin
kiero ja kaikin puolin kohtuuton ase-
telma.

Kuva: Unplugged, tekijä nige_mar.
CC-By-NC-SA 2.0

Jotta välittäjää vastaan voidaan estoa lähteä hakemaan, mielestäni tulisi ehdottomasti vaatia myös sitä, että hakija aktiivisesti kohdistaa toimiaan myös varsinaista rikkojaa vastaan – oli se kuinka hankalaa tahansa. Jos tällainen on ylivoimaista hakijan kannalta, tulisikin ennemmin miettiä millaisia ratkaisuja olisi käytettävissä esim. kansainvälisen yhteistyön parantamisessa asiassa.

Myöskään ei pidä lähteä siitä, että tuomioistuimen määräämät estot olisivat ikuisia. Hyväksyn sen, että estomääräykset olisivat nykyistä pidempiä, mutta pitäisin kohtuullisena sitä, että esimerkiksi vuosittain tarkistettaisiin, onko eston jatkamiselle enää perusteita. Oikeuslaitoksen taakan keventämiseksi tässä voitaisiin käyttää yksinkertaisempaa todistelua: jos esimerkiksi suojattu teos on edelleen saatavilla samalla tavalla kuin ensimmäisen päätöksen antohetkellä, voitaisiin estoa jatkaa automaattisesti.

Estomekanismien luominen ja ylläpitäminen, kuin myös oikeudenkäsittelyt, mielestäni rasittavat kohtuuttomasti suoraan laittomaan toimintaan liittymätöntä välittäjää so. Internet-operaattoria. Vaikka esityksessä mainitaankin, että operaattori voi myöhemmin vaatia korvauksia ”laittoman palvelun” tarjoajalta, on tämä käytännössä haaveajattelua, jos kerran mekanismi luotaisiin juuri siksi, ettei rikkovaa osapuolta saada tavoitettua.

Operaattoreita ei tulisikaan missään nimessä velvoittaa luomaan tai ylläpitämään estomekanismeja – ainakaan omalla kustannuksellaan. Tältä osin pitäisin kohtuullisena, että hakija korvaisi operaattorille sille aiheutuneet kustannukset (implementointi-, kehitys-, oikeudenkäynti-, jne), ja hakija sitten itse vaatisi tätäkin summaa korvattavaksi oikeudenkäynnissään varsinaista rikkojaa vastaan. Tällainen menettely olisi omiaan myös hillitsemään oikeudenomistajien –  tai käytännössä TO-mafian – haluja hakea estomääräyksiä mielivaltaisesti.

Viimeisenä seikkana bulleteissani nostin riskit internetin neutraaliudelle ja toiminnan vakaudelle. On selvää, että kun esim. DNS-nimipalvelinten eheyttä rikotaan, ja luodaan keinotekoisia esteitä Internet-liikenteen reitittymiselle, haavoitetaan samalla Internet-infrastruktuuria. Vaikkapa eston konfiguroiminen väärin johonkin operaattorin järjestelmään voi aiheuttaa jopa taloudellista haittaa operaattorin toiminnasta riippuvaisille tahoille.

Internetin toimintaa ei tule missään tilanteissa keinotekoisesti rajoittaa – eihän esimerkiksi postin tule silputa kaikkia tiettyyn osoitteeseen meneviä kirjeitä sisällöstä riippumatta. Yleisestikin Internetissä tapahtuvia rikoksia tulisi tutkia samalla tavoin kuin muitakin rikoksia, eikä kehittää omituisia kiertomekanismeja.

Internet-operaattoreita toimikunnassa edustava FiCom jätti esitykseen tältä osin eriävän mielipiteen. Tiedotteessaan se kritisoi esitystä samansuuntaisesti kuin minä tässä kirjoituksessani. FiComin näkemyksen mukaan laillisten palvelujen kehittäminen olisi sen sijaan oikea ratkaisu:

Tehokkain tapa taistella nettipiratismia vastaan on kehittää laillisia,
laadukkaita ja helppokäyttöisiä palveluja digitaalisille
sisältömarkkinoille. Estotoimenpiteiden tie on väärä tie, joka voi
pahimmillaan johtaa sananvapautta loukkaavaan sensuuriin.

3. TV-ohjelmien verkkotallennuspalvelun hyvitys oikeudenomistajalle

Minunkin käyttämä Elisa Viihde on
hyvä esimerkki TV-ohjelmien verk-
kotallennuspalvelusta.
Kuva: Kuvakaappaus/ elisaviihde.fi

Mietintönsä luvussa kolme tekijänoikeustoimikunta käsittelee TV-ohjelmiston verkkotallennuspalvelujen (kuten käyttämäni Elisa Viihde) laillisuutta ja mahdollisia malleja ongelmien ratkaisuun.

Käytännössä tällainen palvelu toimii siten, että palvelun käyttäjä valitsee haluamansa ohjelman tallennettavaksi, ja sitten haluamanaan ajankohtana katselee tämän tallenteen. Käyttäjän näkökulmasta katsottuna se ei juurikaan poikkea tallentavan digiboksin käytöstä.

Kuitenkin lainsäädännöllisesti, ja varsinkin mietittäessä palvelun laillisuutta yksityisenä kopiointina, toimikunta havaitsi ongelmia. Yhteistä säveltä ei oikeuksienhaltijoiden ja palveluntarjoajien välillä löytynyt, mutta toimikunta esittää seuraavat vaihtoehdot (luku 3, kohta 1.2, sivu2 75):

Vaihtoehdot ovat:

  • Yksityisen kopioinnin rajoitussäännös + hyvitysmaksukorvaus
  • Suora lisensiointi
  • Kollektiivinen lisensiointi
  • Sopimuslisenssiratkaisu

Siitä, voiko tällaista tallennuspalvelua pitää yksityisenä kopiointina, voi olla montaa mieltä. Mietinnössä ei anneta selvää ratkaisua asiaan, mutta huomioinarvoista on kuitenkin se, että vaikka yleensä yksityisen kopioinnin voi antaa yritykselle tehtäväksi, laki nimenomaisesti kieltää tällaisen teettämisen mm. ”elokuvateoksista”.

Tässä valossa vaikuttaisikin siltä, että yksityisen kopioinnin perusteella tällaista palvelua ei saisi tarjota. Tällainen rikkoo ainakin omaa oikeustajuani vastaan, ja tältä osin olisikin syytä muuttaa lainsäädäntöä avoimempaan suuntaan.

Yksityisen kopioinnin osalta löysi toimikunta myös muita ongelmia, kuten sen, että jokaista tallennuspyyntöä varten tuskin luodaan omaa kopiotaan, ja että käyttäjälle tuleva live-TV-lähetys ja palveluntarjoajan tallentama TV-lähetys voivat poiketa (esim. alueellisten lähetysten takia). Myös hyvitysmaksumalli aiheutti ongelmia, sillä tällaisesta palvelusta ei tällä hetkellä voida lain mukaan periä yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua.

Vaikka vastustankin yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua yleisesti, vaikuttaa kaikista luontevimmalta ja mielekkäimmältä tavalta toteuttaa tällainen palvelu nimenomaan yksityiseen kopiointiin vedoten, ehkä siten että palveluntarjoajat maksavat sovittua hyvitysmaksua TO-järjestöille.

Seuraavana mallina toimikunnan listalla on suora lisensointi, joka tarkoittaa sitä, että palveluntarjoaja maksaa kunkin teoksen (TV-ohjelma ym.) oikeudenhaltijoille erikseen korvauksen. On päivänselvää, ettei tällainen malli ole millään tavalla toteuttamiskelpoinen, sillä olisi kohtuutonta velvoittaa palveluntarjoajat sopimaan kunkin ohjelman suhteen asia erikseen. Toimikunta päätyi samanlaiseen lopputulokseen (luku 3, kohta 3.1, sivu2 91):

Verkkotallennuspalvelujen osalta suora lisensiointi ohi televisioyhtiöiden olisi ongelmallista, koska oikeudenhaltijoita on TV-ohjelman lähetysvirrassa niin paljon, että olisi käytännössä mahdotonta saada lisensioiduksi jokaista ohjelmaa.

Tämän seurauksena palveluja ei voitaisi toteuttaa laajoina edes kaikki vapaat kanavat ja ohjelmat kattavina vaan ne voisivat koskea ainoastaan lisensioituja ohjelmia. Tallennettavien kanavien osalta olisi aukkoja sellaisten ohjelmien osalta, joita ei voitaisi tallentaa.

Palveluntarjoajan on myös mahdotonta saada tietoa lähetysten sisällöstä niin kauan etukäteen, että lisensiointi tällaisten palvelujen osalta olisi käytännössä mahdollista toteuttaa.

Kollektiivisella lisensoinnilla tarkoitetaan sitä, että palveluntarjoajat sopisivat TO-edustajajärjestöjen kanssa ohjelmista siltä osin, kun oikeudenomistajat ovat järjestöjen jäseniä. Vaikka tämä joiltain osin helpottaisi palveluntarjoajien tehtävää, olisi niiden taakka edelleen täysin kohtuuton, jotta ne voisivat mielekkäästi palvelua tarjota.

Listan viimeisenä on sopimuslisenssiratkaisu, joka tarkoittaisi sitä, että lakia muuttamalla mahdollistettaisiin palveluntarjoajan ja oikeudenhallintaorganisaation (todennäköisesti siis jonkin TO-järjestön) välinen sopimus, jossa kaikki materiaali – riippumatta oikeudenhaltijasta – lisensoitaisiin samalta taholta.

Tämä on näistä kolmesta mallista varmasti toteuttamiskelpoisin, mutta siihen liittyy silti useita ongelmia, joista merkittävimpänä se, että senkään avulla ei voida aukottomasti kaikkia ohjelmia lisensoida: oikeudenhaltijalla on oikeus kieltäytyä tällaisesta menettelystä. Lisäksi tällainen sopimuslisenssi vaatisi runsaasti TO-järjestöjen ja palveluntarjoajien välistä neuvottelua.

4. ”Kaupallinen linkittäminen

Erilaisten linkkien käyttö on
merkittävä osa Internetin toi-
mintaa, eikä linkittämistä mis-
sään muodossa tule mielestäni
lainsäädännöllä rajoittaa.
Kuva: Openclipart

Mietinnössä käsitellään myös – luvussa neljä – sitä, millaista linkittämistä voidaan pitää oikeutettuna ja millaista oikeuttamattomana. Luku käsittelee erilaisia tapoja viitata ja linkittää toisen materiaaliin yhtenä kokonaisuutena, ja perustuu mietinnön liitteenä olevaan, toimikunnan Helsingin yliopiston kauppaoikeuden dosentti Taina Pihlajarinteeltä tilaamaan, selvitykseen. Kirjoitushetkellä ei ole tutustunut liitteeseen, vaan tässä kirjoittamani perustuu yksinomaan luvun 4 sisältöön.

Luku pitää mm. hyperlinkkejä, RSS-syötteitä ja kuvaviitteitä kaikkia yhtälailla linkkeinä, ja näin toki onkin. Kuitenkin jos kaikkia linkkejä pidetään samanarvoisina, on erilaisten – lähinnä moraalisten – oikein/väärin-päätösten tekeminen vaikeampaa, mikä näkyy ennen kaikkea luvun lopun ratkaisuvaihtoehdoissa.

Luku käsittelee paljolti sitä, milloin oikeudenhaltijan voidaan katsoa antaneen hiljainen suostumus materiaalin käyttöön tietyllä tavalla. 4.-kohdan lopuksi kerrotaan, että suhteellisuudentajua tarvitaan:

— [O]ikeudenhaltijan ei tulisi – linkittämistekniikasta riippumatta – katsoa antavan suostumustaan toisten aineistojen systemaattiselle linkittämiselle perustuvassa palvelussa osana elinkeinotoimintaa silloin, kun tämä merkitsee vapaamatkustamista oikeudenhaltijan investoinneilla.

Tällainen toimisi ehkä yleisenä elämänohjeena, mutta varsinaista painoarvoa tuollaiselle, lähinnä filosofiselle, mietinnälle on vaikeaa antaa.

Luvun lopussa käsitellään toimikunnan esittämiä vaihtoehtoja: (kommentit omiani)

  1. Ei toimenpiteitä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa ei tehtäisi muutoksia nykyiseen systeemiin, ja asiat ratkaistaisiin kuten aiemminkin: perustuen käsillä olevaan tilanteeseen. Tämä on mielestäni vaihtoehdoista paras, joskin siihenkin liittyy monia ongelmia, ja se voi johtaa sekaviin ja epäyhtenäisiin päätöksiin.
  2. Erilliset kansalliset säännökset. Toimikunta käsittelee tässä erilaisia tapoja, joilla lainsäädäntöä muuttamalla saataisiin rajattua, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä linkittämistä. En eri alivaihtoehtoihin pureudu sen tarkemmin, mutta mielestäni jos linkittämiselle aletaan mm. kaupallisen tarkoituksen mukaan asettaa rajoituksia, saattaa se haitata jotain tulevaisuudessa käytännöllistä tiedonkäsittelytapaa. Siksi pitäisinkin tätä lähestymistapaa ongelmallisena, ja ongelmat myös toimikunta tiedostaa.
  3. Uutisaggregointia koskeva sopimuslisenssi, joka tarkoittaisi käytännössä sitä, että syötteitä palvelussaan käyttävät palvelut maksaisivat syötteen lähteille korvausta. En pidä tuollaista mallia millään tavoin toteuttamiskelpoisena, sillä se nostaisi kyseisenlaisia palveluiden luomiskynnystä, kun aloituskustannukset nousisivat kohtuuttomiksi. Myöskin rajanveto sille, millaisesta palvelusta pitäisi maksaa korvauksia, olisi todennäköisesti hankalaa. Vaihtoehdon kuvauksen lyhyydestä (n. puoli sivua) päätellen tekijänoikeustoimikuntakaan ei tätä mallia ole kovin merkittävänä pitänyt.
  4. EU-sääntelyn kehittäminen. Samoin kuin toisen vaihtoehdon kohdalla, pidän sopivan linkityksen määritelmän lakiin kirjaamista ongelmana. Se, että päätös tapahtuisi EU-lähtöisesti, ei muuta mitään.

Henkilökohtaisesti lähden siitä, että kaikenlainen linkittäminen, tapahtui se teknisesti miten tahansa, on laillista. Esimerkiksi RSS-syötteen lataaminen uutissivustolta omaan verkkopalveluun, ja siellä sen esittäminen käyttäjälle – maksusta tai ilman – pitää sallia. Uutissivusto voi kuitenkin todella yksinkertaisin toimenpitein estää tällainen toiminta olemalla julkaisematta syötettä, tai vaihtoehtoisesti muuten muuttaa syötettä sellaiseksi, että se paremmin palvelee tarkoitustaan (esim. johdantotekstit ja linkit artikkeleista koko artikkelin sijaan). Samanlaiset periaatteet toimivat myös muissa linkitystavoissa.

Mielestäni rahaa vastaankin tulee voida luoda uusia innovatiivisia verkkopalveluita, eikä linkittämistä missään mielessä pidä lakiteitse estää. Luonnollisesti esim. materiaalin kopiointi (scraping) toiselta sivulta omalle ja sen esittäminen omana materiaalina on – ja on syytä ollakin – laitonta.

1) Onkohan ”luku” tässä oikea termi? Jos ei, jätä korjausehdotuksesi kommentteihin.
2) Viitattu sivu tarkoittaa PDF-lukijan ilmoittamaa sivunumeroa, ei sivulla mainittua sivunumeroa. Näin on teknisten seikkojen takia: voit loikata suoraan mainitsemalleni sivulle syöttämällä sen numeron lukijaasi.

Tilannepäivitystä + HDTV-projekti osa 1

Alan pikkuhiljaa ymmärtää että intti on taaksejäänyttä elämää, ja sen takia voinkin taas uusin ideoin ryhtyä blogiakin päivittämään. Vuoden aikana on tapahtunut yhtä sun toista, joihin palaan sitten jos niihin jotain ajankohtaista kommentoitavaa ilmaantuu.

Uusimpana projektina olisi toteuttaa melko edullinen HDTV-ratkaisu itselleni seuraavalla tapaa:
Otan toisen CRT-näyttöni TV-ruuduksi, näyttö venyy periaatteessa 1280×1024 -resoluutioon, mutta vielä jää nähtäväksi millä resoluutiolla saan kuvaa ruutuun vai saanko lainkaan.

Näytössä ei yllättäen ole HDMI- tai edes DVI-liitintä, joten kuva saa luvan ilmestyä VGA-piuhaa pitkin koneelle. Koska DealExtremestä ei löytynyt HDMI→VGA -palikkaa, vaan pelkästään HDMI→DVI -palikka, pääsee laatikoissani pölyttynyt DVI→VGA -palikka myös hyvään käyttöön.

Tuon palikan perään sitten tulisi DealExtremestä sopiva osa, joka maksaa posteineen 9,99 USD eli jotakuinkin 7,95 €. Tästä sitten menisi johto Elisa Viihteen mukana toimitettuun digiboksiin.



Tuollaisella virityksellä voisi teoriassa kuvitella saavansa HD-telkkarin näkymään, ja melko halvalla. Kustannuksia projektille:1. CRT-näyttö saatu ilmaiseksi.
2. DVI→VGA -muunnin n. 5 €
3. HDMI→DVI -muunnin n. 8 €
4. Digiboksi saatu Elisa viihteen mukana
Yhteensä noin 13 euroa. Melko edullinen setti jos minulta kysytään. Ok, joutuuhan tuosta Elisa Viihteestä maksamaan 40 € kuussa seuraavan kahden vuoden ajan, mutta sen mukana tuli myös ”24M/1M”* yhteys, joka varsinaisesti oli hankintasyy.Seuraavaksi olisi vuorossa DX-tilaus, jonka teen kunhan löydän rahaa jostain. Jos mielestäsi olen jossain kohtaa mennyt harhaan tai jos tuon voisi jollain ilveellä tehdä vieläkin halvemmalla, laita toki kommenttia. Muutenkin kommentointi on suotavaa.
*) ”Teoreettinen maksiminopeus” ts. tuohon nopeuteen tuskin päästään missään. Itselläni nopeus on jotain 18M/0,8M vähän ajankohdasta riippuen.

170 euroa tyhjästä

Isot pamput päättivät sitten jo puolivirallisesti sovitusti ottaa käyttöön Yle-maksun TV-maksun tilalle vuodesta 2011 alkaen (It-viikko, Helsingin Sanomat, MTV3, Ilta-Sanomat, Yle). Maksu olisi kaikille talouksille – esitys puhuu ”asuntokunnista” – pakollinen ja kaikkien yli 18-vuotiaiden asukkaiden tulisi maksaa se yhteisvastuullisesti. Esimerkiksi HS:n sivuilla oleva äänestys näytti kirjoitushetkellä, että 69% lukijoista vastustaa tuollaista taktiikkaa. Tuohon osuuteen myös minä kuulun.

Kyseinen mediamaksuksi kutsuttu maksu kooltaan 170 euroa vuodessa per talous tai yritys on epäreilu monesta syystä, joista esitän tässä muutaman. Muita syitä saa heitellä vaikka kommentteihin.

Ensinnäkin se on saman kokoinen riippumatta siitä, kuinka monta maksuun osallistuvaa henkeä kuuluu. Eli jos talouteen A kuuluu 10 miljonääriä, joutuisi jokainen maksamaan sen 17 euroa vuodessa. Sen sijaan yksin opiskelevalle tai kansaneläkkeen perusosaa saavalle yksinäiselle vanhukselle napsautetaan koko potti maksettavaksi. Ja jos ei maksa, alkaa ulosmittaus.

Reiluahan olisi sisällyttää Ylen kulut valtion budjettiin jolloin jokainen kansalainen myös silloin osallistuisi tuon yleispalveluvelvoitetta toteuttavan valtionyhtiön tukemiseen. Tuolloin vain se osa olisi oikeudenmukainen: se maksettaisiin normaalisti osana veroja, jolloin tulotaso vaikuttaisi siihen kuinka paljon Ylen kirstuun kilahtaa rahaa kultakin suomalaiselta.

Ylellä ei ole myöskään mitään mielenkiintoa ruuvata ”löysiä pois”: on toki muistettava vähemmistöryhmät ja julkisen tiedottamisen vaatimukset, mutta siltikin uskoisin että ohjelmatarjontaa olisi varaa supistaa. Aiemminkin tultiin toimeen kahdella Ylen TV-kanavalla, nykyään niitä on viisi (TV1, TV2, Teema, FST5 ja TV Finland). Myöskään mielestäni viisi prosenttia suomalaisista (suomenruotsalaiset) eivät tarvitse kahta valtakunnallista radiokanavaa (Extrem, Vega) emmekä me suomeapuhuvatkaan välttämättä niitä maakuntaradioita niinkään tarvitse – ja jos kysyntää on, miksei jokin yksityinenkin voisi kyseistä tointa hoitaa. Monia muitakin törsäilyjä Ylellä varmasti on, mutta en perehtynyt asiaan sen syvemmin kuin mm. Wikipedian artikkelia lukemalla.

Maksusta lisäksi puhutaan mediamaksuna, niinkuin se kattaisi kaikki – niin kaupalliset kuin Yleisradionkin – mediat, mikä ei pidä paikkaansa. Maksu tilitetään sataprosenttisesti Ylen kassaan, ja jokaisen pitää se maksaa, käyttipä Ylen palveluita tai ei. Nykyisessä järjestelmässä sentään on lupa valita TV:n katselun ja katselemattomuuden välillä, ja jos katsoo, myös maksaa. Itse en katso enkä maksa.

En usko että Ylellä on itselleni mitään tarjottavaa tällä hetkellä, ja vaikka Mikael Jungner tekisikin Ylestä houkuttelevan median itselleni, ei se missään nimessä omasta (tällä hetkellä opiskelija)tulostani melkein kahdensadan euron siivua ansaitse vuosittain.

Ja jos tälle tielle lähdetään, vaadin että Suomessa on otettava käyttöön myös tienkäyttömaksu: jokaiselle kansalaiselle pakollinen 200 euron lasku siitä riemusta, että valtion omistuksessa on teitä, jotka vaativat kunnossapitoa. Ja paljon muutakin valtion yrityksillä on omistuksessaan, joiden käytöstä ei vielä tarvitse erikseen maksaa jos ko. toimintoa ei käytä. Kaikille pakolliseksi erillismaksuksi siis myös: nestemaksu (Altia ja Alko), tietotekniikkamaksu (CSC Tieteellinen laskenta), kirjapainomaksu (Edita), viestintämaksu (Itella, Suomen Erillisverkot), energiamaksu (Motiva), valuuttamaksu (Rahapaja), viljamaksu (Viljava), Rahapelimaksu (Veikkaus) ja rautaliikennemaksu (VR). Ja sitten voitaisiin alkaa tutkia, miten rahoitetaan muutkin kuin täysin valtionyhtiöt (lista, FI-WP). Tuosta saataisiin köyhiltä sopivasti rahat pois että lakkaavat vikisemästä, sellainen 1500-2000€ vuosittain jokaiselta valtion kassaan erillisillä laskuilla. Sitten kelpaa isojen pamppujen hymyillä, kun ei mene montaa prosenttia omista veroista hukkaan, paskat siitä että ”tietyillä erityisryhmillä” tuo ”veroprosentti” nousee sinne 100% tuntumaan.

Toivottavasti ministeriössä ollaan hereillä ja kansalaisten mielipidettä kuunnellaan, kun tämä esitys tulee paperipinkassa vastaan. Jos nyt jostain syystä tuo menisikin läpi – mikä suomalaisen hälläväliäjoojoo-politiikan® tuntien on odotettavaa, tarvitaan masinointia ja tiettyä kansallishenkeä sortoa vastaan: jos kaikki taloudet kylmästi viskaavat Viestintäviraston laskun roskiin, en usko että valtio jaksaa jokaista 2,5 miljoonaa laskua ulosottoon laittaa.